Tekijä: Mikko

Olen tainnut kuluttaa näppäimiä viime kuukaudet etupäässä chattaillen, nyt voisin koittaa palata taas tämän projektin pariin. Paljon mahtuu isoja kokemuksia tähänkin aikaväliin ja koitan nyt hiukan jäsentää niitä.

Syviä ihmissuhteita

Kevään ja kesän myötä on lukuisa ihmissuhde muodostunut minulle aika tärkeäksi. On syntynyt joitakin uusia ja osasta vanhoja onkin äkkiarvaamatta kehkeytynyt entistä tärkeämpiä. Joistakin olen myös joutunut luopumaan, tavalla tai toisella.

Olen oppinut, että melko tyhjästä voi hyvinkin nopeasti kehittyä äärimmäisen intensiivinen ystävyys. Katalyyttinä tuohon prosessiin voi (näemmä) olla hyvinkin herkkä ja yksityinen asia, jollaisen tiimoilta sitä ei äkkiä uskoisi uusia ystävyyksiä nollasta syntyvän. Ystävyys voi olla jopa niin intensiivinen, että se vaatii pienen jäähdyttelyn välissä, jotta isommilta kolareilta vältytään. Jännä ja uusi kokemus, jonka myötä olen itsestänikin löytänyt joitakin uusia piirteitä. Kovin vaikea on myös pelkkään sattumaan enää uskoa tuollaisen kokemuksen jälkeen.

Parin vuosikymmenen mittaiseen ystävyyteenkin saattaa jostain vielä löytyä ihan uusia tasoja, joiden myötä tuollaisesta ihmisestä on vielä entistäkin kiitolisempi ja yhä uudelleen tajuaa, miten merkittävästä tyypistä siinä onkaan kysymys. Siinä kun katsoo omia ja ystävän lapsia yhdessä ensimmäisiä kertoja, sitä vasta näkee miten pitkä matka onkin yhdessä kuljettu kipeistä teinivuosista tähän päivään. Ja miten paljon hienoja jutuja on vielä varmasti edessä. Sydämestä ottaa, kun käsittää että juuri tuo ihminen on vieläkin omassa elämässä mukana.

Joskus sitä voi löytää työkaverista yllättävää vertaistukea omaan tilanteeseensa ja yhtäkkiä tajuaakin löytäneensä uuden ystävän. Ja jos siinä ei olisi vielä kylliksi, niin samalla kertaa uusia ystäviä saattaakin olla itseasiassa kaksi. Kuinka hienoa onkaan auttaa kahta toisensa löytänyttä läheistä ihmistä pääsemään alkuun yhteisessä elämässään ja päästä samalla seuraamaan sitä aitiopaikalta. Siinä sivussa saa salaa hiukan luottoa itsekin siihen, että elämä kyllä järjestyy, vaikka välillä tuntuisikin hankalalta.

Edes lenkilläkäynti ei ole ihan vaaratonta siinä suhteessa, että silloinkin saattaa se lenkkikaveri yhtäkkiä olla myös aika luotettu juttukaveri, jonka kanssa jakaakin todella paljon asioita elämästään. Itsestäänselvyytenä pitämästään kaverista kehittyykin hyvä ystävä, jos ei pidä varaansa. Tällaiset “arkisemmat” läheiset ystävyydet ovat monesti juuri niitä, jotka auttavat päivittäisessä elämässä eteenpäin vaikeinakin hetkinä, ihan vain olemalla käytettävissä. Pitäisikin osata antaa niille enemmän arvoa. Sellaisina päivinä, kun sosiaalipäivystäjä soittaa ja kertoo vastaanottaneensa lastensuojeluilmoituksen, on pitkä juoksulenkki tuollaisen ystävän kanssa juurikin se, mikä helpottaa oloa ehkä eniten.

Myös monen ihan jokapäiväisen tutunkin kanssa olen huomannut käyväni läpi asioita ihan eri tasolla kuin aiemmin, kun olen koittanut vain pitää mahdollisimman avoimen linjan. Nyt se tuntuu jo ihan luontevalta, ja juuri tällaisia ihmisiä minä elämääni kaipaankin.

Syvempi ihmissuhde

Elämä on täynnä yllätyksiä, kuulemma. Jonain päivänä voikin löytää ihan uudenlaisen ystävän ihmisestä, joka oli jo vanha tuttu. Ilmaantuukin jotain pientä yhteistä tarttumapintaa, jota kautta alkaa pikkuhiljaa rakentumaan vähän jotain lisää. Ennen kuin huomaakaan, sitä onkin erittäin luottamuksellisissa ja avoimissa väleissä kyseisen ihmisen kanssa. Ja jos kokemus on kummallekin uusi ja voimallinen, voi tuo ystävyys viedä mennessään.

Jossain kohtaa tajusin, että tämän ystävän seura alkaa olemaan jo sen verran miellyttävää, että mukaan on tainnut päästä myös niitä paljon puhuttuja tunteita. Asian sivuuttamista olisi kai voinut jatkaa jonkun aikaa, ellei olisi käynyt ilmi, että tunteet olivatkin ilmeisen molemminpuolisia. Siitä lähti käyntiin jotain sellaista, minkä mukana on tullut roppakaupalla uusia ja hienoja kokemuksia. Milloinkaan en ole kokoenut olevani kenellekään niin tärkeä tai saanut osakseni sellaista määrää huomaavaisuutta. Kokonaisuudessaan: on vain tuntunut ihan hemmetin hyvältä ja oikealta. Kai tämä sitten on ollut sitä rakkautta, mistä paljon puhutaan. Kiva on ollut löytää itsestäänkin sellaisia tunteita, joita ei kuvitellut olevan olemassakaan. Ehkä minullakin on vielä toivoa.

Jotta asia ei olisi niin kaunis ja yksinkertainen, siihen sisältyy tiettyjä hankaluuksia, joiden vuoksi koko tarina saattaa hyvinkin olla tässä. Joskus vain ajankohta ja muut puitteet eivät ole parhaat mahdolliset. Nyt ei kai auta muu kuin odotella rauhassa ja katsoa mihin tilanteet kehittyvät, vaikka miten rintaa raastaisikin.

 

Tällaisen tekstin kirjoittelin nelisen kuukautta sitten (toukokuussa, kun nyt elämme syyskuuta), mutta jätin sen keskeneräisenä makaamaan, kun muu elämä vei hiukan mukanaan. Se vaikuttaa kuitenkin ihan julkaisukelpoiselta, niin taidan lätkäistä sen nyt linjoille sen paremmin ajattelematta ja alan perään työstämään jo seuraavaa.

Joskus kun oikein vauhtiin pääsee, niin päässä pyörii monenlaisia kysymyksiä omaan itseeni liittyen. Pari toisiinsa liittyvää teemaa on jonkun verran kieppunut mielessä, joita yritän nyt purkaa hiukan auki itsellenikin. Toinen on sellainen kevyehkö itsensä tarkastelu alaotsikolla “minkälainen oikeastaan olen?” ja toinen tähän suoraan jatkoksi “miksi olen tällainen?”

No minkälainen?

Itsensä tarkastelu täysin ulkopuolelta on haastava prosessi ja joiltakin osin vaatii hieman nöyrtymistä ja tosiasioiden myöntämistä, hyvässä ja pahassa. Sellainen peruskaava, jonka varmaan aika monikin jakaa on tiivistetysti se, että teen sata lasissa asioita, joista tykkään ja vastaavasti vältteden niiden asioiden tekoa, jotka eivät niinkään kiinnosta tai jotka ovat jollain tapaa epämiellyttäviä tai ahdistavia. Kyse ei ole suuren suurista asioista: saatan vaikka jättää laskuja maksamatta ajoissa vain, koska en jaksa vaivata päätäni niin merkityksettömillä asioilla. Tai toisinkin päin, jätän laskuja lähettämättä ajoissa, vaikka toimeentuloni on täysin siitä riippuvainen. Tiedän, että kyseiset toimet olisivat vain pieniä muodollisuuksia, mutta jotenkin ne vain jäävät hoitamatta, kunnes on ihan pakko. Tämä sama kaava siirtyy helposti myös työelämään, joissa ne tylsät ja puuduttavatkin asiat vain pitäisi hoitaa.

Tähän ongelmaan olen koittanut viimeaikoina pureutua ja olen jotain valoa siihen saanutkin, pääasiassa lukemalla asioista jotka minua kiinnostavat ja sieltä salakavalasti asioita oivaltaen. Vaikka elämässä pitäisikin pääsääntöisesti noudattaa sitä sääntöä, että pitää tehdä nimenomaan sitä mistä tykkää ja jättää kaikki muu, niin ei sitä voi silti loputtomiin soveltaa ja paeta sen avulla arkitodellisuutta.

Asioista innostuminenkin voi toki lähteä lapasesta herkästi, vaikken pääosin pidäkään sitä negatiivisena asiana. Pidän tätä esimerkiksi aika tärkeänä elementtinä siinä, minkä takia olen joillakin osa-alueilla työssäni jopa omasta mielestäni aika pätevä. Jokin itselleni uusi ja outo asia saattaa yksinkertaisesti kiinnostaa niin paljon, että lataan kaikki voimavarani sen tutkimiseen ja opetteluun ja yhtäkkiä huomaankin, että olen oppinut jonkin uuden taidon. Suurin osa siitä osaamisesta, jota työssäni tarvitsen, olen hankkinut nimenomaan tekemällä, en koulussa istumalla.

Joskus liika innostuminenkin voi lyödä silti näpeille, etenkin kun siihen yhdistää kroonisen kyvyttömyyden sanoa “ei”. Silloin sitä ensinnäkin haalii tehtäväkseen liikaa hommia ja toisaalta, jos joku erehtyy vielä ehdottamaan lisää, niin siitä on hankala kieltäytyä. Etenkin, jos näyttää siltä, että ketään muuta ei isommin tunnu se kiinnostavan. Koska jonkunhan se on pakko lopulta tehdä. Yhdistystoiminta ja muunlainen vapaaehtoistyö on muuten oikein oivallinen keino polttaa itsensä loppuun, jos kärsii tällaisesta ongelmasta. Tuohon on vain pitäny koittaa etsiä jonkinlainen keskitie toteamalla, että jokin asia ei oikeasti enää kiinnosta niin paljoa ja keskittyä sitten vähempään määrään asioita. Koska jotkin asiat vain ovat niin itselleni tärkeitä, että kokonaan niistä en voi luopua.

Tuon kokonaisuuden miksi-osuuteen en oikein ole keksinyt mitään pätevää selitystä. Varmaan yleisestä “pärjään yksin” -koodistani on vain tullut johdettua sellainen harhakäsitys, että voisin hoitaa omien asioideni lisäksi vaikka mitä muitakin. “Tykkään auttaa muita” on myös jotenkin niin sisäänkirjoitettu piirre minussa, että se helposti johtaa liian ison palan haukkaamiseen. En pidä sitä missään nimessä huonona piirteenä, mutta ymmärrän sen helposti johtavan hankaliinkin tilanteisiin. Toisten auttamiseen kiteytyy kuitenkin niin paljon se, mitä teen työkseni, että siinä se on ihan aidosti minulle jopa eduksi, koska saan sillä leivän pöytään.

Muutaman kuukauden takaa löytyy myös tapaus, jossa toisten auttaminen on selvästi ollut juuri silloin monella tavalla arvokas asia, myös minulle itselleni. Siinä koin olevani oikeassa elementissäni ja tapaus oli kokonaisuutena myös sen verran vavisuttava, että siinä on pureskeltavaa vielä hetkeksi aikaa eteenpäin. Siitä tuli sellainen hyvin vahva “minun kuului olla juuri tuossa” -fiilis ja se avasi silmiäni näkemään paljon uusia asioita. Olen erittäin kiitollinen, että tuohon rooliin nimenomaan minut kelpuutettiin.

Lapset

Viimeaikoina olen myös entistä enemmän huomannut, miten lapset oikeasti ovat minun heikko kohtani. En tiedä miten pitkälle menneisyyteen se juontuu, mutta viimeistään silloin teini-ikäisenä pieniä serkkutyttöjäni vahtiessa se on kaiketi ainakin konkretisoitunut. Se oli jo silloin mukavaa puuhaa ja onnistui jotenkin luontevasti, tästä mahdollisuudesta olen paljon tädilleni velkaa, vaikka enemmän ajattelen siitäkin nykyisin jo niin, että sen vain kuului mennä noin.

Olen joka tapauksessa havahtunut siihen todellisuuteen, että löydän itseni hyvin usein jollain tapaa lasten parista. Omien lasten harrastukset ovat olleet oivallinen väylä päätyä touhuamaan niihin kuvioihin itsekin, kun vapaaehtoisia ei niissä useinkaan ole ylimäärisiä. On vaikea edes kuvailla sitä tunnetta, kun vaikka talvisella partioleirillä on jossain määrin vastuussa vajaasta kymmenestä melko tutusta lapsesta ja saa siellä painaa niiden kanssa yhdessä iltamyöhään aina nukkumaanmenoon saakka. Siinä on jotain taianomaista, ja jos nuo kokemukset varmasti lapsillekin ovat ikimuistoisia, niin eivät ne ole minulle yhtään sen vähempiä. Vaikkeivat olisikaan omia lapsia, niin erittäin rakkaita kuitenkin noista jokainen. Eläminen tällaisessa hyvähenkisessä, tiiviissä yhteisössä tuo aikuisten lisäksi monet lapset myös aika läheisiksi, ja siitä saan paljon voimia.

Se, mikä niissä lapsissa sitten oikein kiehtoo, on hankalempi määritellä. Kai se on osittain se, että lapset ovat tulevaisuus, ihan konkreettisestikin. Meillä on aikuisina tietyllä tapaa käsissämme vetovastuu tästä maailmasta, meitä vanhemman polven jo pikkuhiljaa siirtyessä sivuun, mutta lapset ovat ne, jotka tätä tulevaisuudessa pyörittävät. Vielä he ovat kuitenkin lapsia, ja siihen pitäisi jokaisen meistä antaa mahdollismman hyvät puitteet. Vielä he saavat olla lapsia ja nauttia siitä ajasta täysillä, onhan siinä mukanaolo ihan ainutlaatuinen mahdollisuus aikuisillekin. Myönnän, että osittain haen sieltä kai jotain sellaisia kokemuksia, joita vaille olen lapsuudessa jäänyt. Enkä sano sitä häpeillen vaan jopa pienellä ylpeydellä. Ei ole aikuisenakaan myöhäistä ottaa takaisin sitä aikaa, vaikka rooli tässä kohtaa onkin jo vähän erilainen. Onko lapselle mikään sen hienompaa kuin aikuinen, joka vielä lähtee leikkeihin mukaan tai ylipäätään puuhastelee jotain samaa lasten kanssa? Sen sijaan, että katkerana surkuttele sitä, kun itsellä ei ollut lapsuudessa tuollaisia juttuja, mihin itsekin sorrun välillä, niin voisi vain lähteä rohkeasti mukaan.

 

 

Olen ehkä parissakin kohtaa jo sanonut, ettei äitini ollut läpensä paha. Ja olen tainnut luvata kirjoittaa siitä toisestakin puolesta jotain. Tänään taitaa olla sen aika, enkä käytä tässä nyt lähteinä kuin omia muistojani.

Lapsuus

Muutaman iloisemman muiston seurana saattaa kummitella jokin ikävämpi tilanne ennen sitä, mutta ne ovat ehkä senkin vuoksi merkittävämpiä. Ihan varhaisempia on tilanne, jossa on illalla ollut jotain riitelyä, olisimmeko isoveljen kanssa tapelleet (tapeltiin aina) tai muuten vaan tilanne on johtanut siihen, että kumpikin on melko varhain jo ajettu sänkyynsä. En muista sattuiko sellaista usein, mutta tuon kerran muistan, ehkä senkin vuoksi, mitä sitten tapahtui. Äiti nimittäin olikin sen jälkeen tehnyt meille iltapalaksi voileipiä, ja toi ne sinne meidän huoneeseen, ja saimme sängyssä siinä syödä ne vielä. Voi kuulostaa ehkä mitättömältä, mutta edelleen se on niin elävästi mielessä, että se ei minulle ole mitenkään merkityksetön juttu.

Toisinaan, kun tilanne kävi kotona äidin hermoille liian kovaksi, hän saattoi lähteä hetkeksi autolla ajelemaan viilentääkseen tunteitaan. Olimme silloin tosin jo isompia, minäkin alakouluikäinen. Yhden kerran muistan, kun on taas jotain tappelua ollut epäilemättä veljen kanssa, ja siinä kohtaa kun äiti on lähtenyt, olen jäänyt vessaan katkerasti sitäkin itkemään. Ja itkin niin kauan, että äiti tuli takaisin ja tuli lopulta minua lohduttamaan. Ja se tuntui hyvältä. En muista, olisinko sitten niin usein lohdutusta lopulta saanut, kyllä kai. Tällaiset kokemukset kuitenkin minulla sisimmässäni on siitä, että äiti on kyllä ihan oikeasti meitä rakastanut, kaikista ikävistä jutuista huolimatta.

Ala-aste

Sitten on sellaisia muistoja, joissa olen kokenut, että äitini on minua ja minun oikeuksiani puolustanut. Ala-asteeni oli pieni kyläkoulu, jossa kuria piti yläluokkia (3-6) opettanut vanhempi mies, jonka metodit olivat varmaan jopa siihen aikaan hiukan, no, omaperäisiä ainakin. Opettajana hän oli erinomainen, ja etenkin englannin ja matematiikan oppimisen suhteen olen hänelle näin jälkikäteen hyvin kiitollinen. Äitini kuitenkin hyvin nopeasti puuttui tiettyihin kuvioihin, jotka eivät siellä olleet ehkä ihan normaaleita, mutta joille olin lapsena vähän sokea. Ja koen, että äitini oli aina kaikissa asioissa minun puolellani. Minusta tuntui, että muissa sen pikkukylän perheissä opettajaa pidettiin vähän jalustalla, eikä tekojansa niin edes arvosteltu, mutta meillä oli toisin.

Jossain kohtaa ala-asteella saimme pienellä poikaporukalla päähämme tehdä kaikenlaisia tyhmyyksiä. Melko harmittomia juttuja lopulta, ei mitään suurta aineellista vahinkoa, mutta sellaista pikku-raggareiden rajojen hakemista kai. Se kun tuli lopulta ilmi, niin kyseinen opettaja järjesti melkoiset kuulustelut, joiden puitteita moni Itä-Saksan tiedusteluorganisaation upseerikin olisi varmasti kyynel silmäkulmassa ylpeänä ihaillut. Sanomattakin kai on selvää, että lapsen mielessä koko juttu paisui silloin vähän liian suuriin mittasuhteisiin. Sitten kun kuulusteluista kerätty tiedusteluraportti piti palauttaa huoltajan nimikirjoituksella varustettuna opettajalle, niin olin melko varma, että nyt tulee jo kotoakin huutia. Jätin paperin pöydälle ja häivyin ulos piiloon. Myöhemmin isoveljeni tuli minua sieltä hakemaan ja kertoi, että äitini on siellä tunnin puhunut opettajani kanssa ja läksyttänyt tätä tekosistaan. Eikä äiti ollut minulle edes vihainen, kaipa tuo ymmärsi, että tuossa oli ollut jo rangaistusta tarpeeksi. Piti tekojamme varmaan enemmän semmoisina poikien kolttosina.

Yläaste

Yläasteella menin ihastumaan tyttöön, jolla oli hetki sitten mennyt poikki poikaystävänsä kanssa. Mitään ei olisi varmaan tapahtunut tässäkään tapauksessa ilman tytön aloitetta, mitenkään aktiivinen en siis ollut. Kuten siinä iässä on tapana, niin ainahan sitä voi palata “entisen” kanssa yhteenkin, niinkuin tässäkin tapauksessa. Jotenkin minusta tietysti leivottiin se pahantekijä siinä kuviossa, ja aika iso joukko vahemman vuosiluokan “isompia” poikia minulle aukoi päätänsä ja uhkailivat ties millä pitkin vuotta. Tämä poikaystävä kun oli siis minua vuotta vanhempi ja varmaan koki jotain epävarmuutta siitä, että tällainen nuorempi kolli pystyi samaan kuin hänkin. Olin jo melko varma, että turpasaunaksi se vielä menee, mutta ei sitten kuitenkaan. Ikinä en siitä tietenkään kotona puhunut, mutta jotain kautta äitinikin tietoon tämä tilanne oli tullut, kun tiesi vielä sen pahimman kiusaajan nimenkin. Joskus vain siitä ohimennen mainitsi, että jos kyseinen tyyppi (jonka lempinimi muuten oli ‘Karva’, en tiedä miksi) aiheuttaisi vielä ongelmia, niin pitäisi vain siitä sitten kotona mainita. No, koska tilanne ei ikinä äitinyt kovin pahaksi, niin ei sitä tarvinnut sen paremmin selvitellä. Arvostan silti sitäkin, että äitini oli sen verran hommista kartalla, että olisi varmaan pyydettäessä ollut avuksikin. Vaikka ei kai sitä pahimman teini-iän tunnoissaan nyt kukaan äidiltään menisi apua pyytämään.

Ja lopuksi

Vaikka meillä ei ikinä aineellisissa rikkauksissa kylvettykään, niin oli silti joitakin jouluja, jolloin jollain kurilla äiti oli saanut hankittua ainakin meidän mittapuulla melko kalliita lahoja. Kuten yhtenä jouluna sen ajan suosituimman pelikonsolin. Äiti tiesi hyvin tarkkaan, mikä olisi ollut se, mitä eniten toivottiin, eikä pienintäkään aavistusta ollut siitä, että sellainen oikeasti tulisi. Koska muuten tilanne esimerkiksi Legojen hankkimisen suhteen oli useimmiten se, että säästin omista synttärirahoista ja muista niin kauan, että lopulta sain itse ostettua sen, mitä halusin.

Ja tehtiin me äidin kanssa retkiä luontoon, kun olin nuorempi ja paljon kahdestaan kotona oltiin. Ei mitään sen kummempaa, ehkä käytiin marjoja poimimassa tai sitten muuten vaan kävelyllä tai pyöräilemässä. Ne olivat ihan mukavaa ajanvietettä, vaikkei niissä nyt usein mitään varsinaista päämäärää ollutkaan. Ehkä ei olisi ollut rahallisesti kauheasti kummempaan varaaakaan, mutta kyllä nuo silti minusta olivat arvokkaita juttuja. Ei ne lapset ihan kauheasti aikuisilta vaadi, jotta lapsuuteen kehittyy niitä onnellisiakin muistoja. Ja ne muistot helposti kompensoi aika paljonkin kaikkea ikävää, mitä on sitten voinut muuten sattua. Menkää tekemään juttuja niiden ipanoiden kanssa, kyllä se on niille tärkeää, vaikkei se itsestä aina niin kummoiselta tuntuisikaan.

Loppuun lainaus tyttäreni suusta tältä illalta:

Musta on isä kiva, kun sää aina leikit näillä pehmoleluilla niin kuin ne eläis.

 

Joo, ei ole hetkeen tullut uusia juttuja, sen ovat varmaan huomanneet muutkin kuin tarkkasilmäisimmät. Viimeisten viikkojen aikana on tapahtunut isoja ja hiukan yllättäviäkin asioita, joiden pureskelussa ja järjestelyissä on palanut aikaa ja keskittymiskykyä.

Avioero

Mitäpä sitä kiertelemään. Allekirjoittaneen 15v kestänyt suhde tulevan ex-vaimooni on nyt päättymässä. Voin avoimesti myöntää, että suhde ei ole voinut kovin hyvin tässä viimeaikoina. Yksityiskohdat ja lopulta syyt eroon eivät ole niin merkityksellisiä, mutta taustalla oli ongelmia pidemmältä aikaväliltä, jotka eivät yrityksistä huolimatta lähteneet ratkeamaan. Yritettiinkö sitten riittävästi, eikö jompi kumpi tehnyt tarpeeksi, olisiko lisäaika auttanut vielä, sellaista sitä kai miettii tässä kohtaa. Nyt kun on hetken asiaa jo ehtinyt pohtimaan ja tarkastelemaan suhteen historiaa, niin kokonaisuus on kuitenkin niin iso, että en koe että olisin ainakaan itse siitä enää selvinnyt.  En ole luovuttajatyyppiä, ja menen kyllä valalle siitä, ettei ole myöskään se ihminen, joka kanssani tämän taipaleen on yhdessä kulkenut. Meidät tuntevat ihmiset kyllä tietävät jotain siitä, minkälaisen paskan läpi ollaan rämmitty yhdessä. Kaikista näistä vuosista olen kiitollinen, yhtäkään en vaihtaisi pois, ongelmista huolimatta. Kumpikin on tässä saanut kasvaa kohtuu turvallisessa ympäristössä, eikä isompaa katkeruutta näistä ajoista ymmärtääkseni ole kummallakaan mukana raahattavana.

Kaikesta huolimatta, jossain kohtaa on vain syytä katsoa totuutta silmiin ja todeta, että ainoa oikea ratkaisu on nyt vain lähteä eri suuntiin. Ehkä oikea hetkikin oli nyt, kun sen vielä pystyi kohtalaisessa sovussa tekemään, ennen kuin olisimme toisiamme loukanneet sen enempää. Olemme vielä mielestäni nuoria, elämää on elettävänä ja monta mahdollisuutta kummallakin auki. Lapsista ei tarvitse riidellä, he saavat olla kummankin vanhemman luona ja isä ja äiti edelleen yhdessä ja sovussa hoitavat asioita. Nuorempi lapsista onkin asiasta kertoessaan todennut, että “isä ja äiti eivät tule enää toimeen keskenään”, mikä on varmasti todella tiiviisti se totuus, mistä tässä on kyse.

Rakkauden ottaminen vastaan

Aiemminkin jo, mutta tänään etenkin on esiin tullut sellainen kysymys, että osaanko oikeasti itse ottaa rakkautta vastaan. Äkkiä ajateltuna sen pitäisi kai olla kovinkin helppoa, mikäpä siinä kun on vain rakastettuna. Tokihan se vika varmasti on muissa (niinkuin aina), jos ei koe olevansa rakastettu, eikö? No oikeastihan se rakkauden vastaanottaminen ei ole niin yksioikoinen asia.

Sen verran olen tässä parisuhteen kiemuroita selvitellessäni oppinut, että on olemassa sellainen asia kuin “rakkauden kieli”. Rakkautta kun voi osoittaa toista kohtaan monella tavalla: sanoilla, pienillä huomaavaisuuksilla, palveluksilla, kosketuksella, läheisyydellä ja monilla muilla. Jokaisella meillä on yleensä jokin noista se kaikista luontevin kieli rakkaudelle niin antaa itse kuin ottaa sitä myös vastaan. Ja vaikka kuinka se puoliso olisikin muuten täydellinen, niin näiltä osin usein eroamme toisistamme. Ja se on yksi asia, jossa parisuhteessa vain pitäisi joustaa, kumpaankin suuntaan. Pitäisi toisaalta tietoisesti osoittaa rakkautta toiselle sillä kielellä, jota hän kaikista herkiten ottaa vastaan. Toisaalta taas pitäisi nähdä se toiselle luontevin tapa osoittaa rakkautta aitona pyrkimyksenä ja harjoitella ottamaan myös itsekin sitä vastaan.

Itselläni varmaan perimmäinen ongelma on voinut olla juuri se, etten osaa ottaa rakkautta kovin helposti vastaan millään kielellä. Se mistä se johtuu, juontuu helposti sinne lapsuuteen ja kokemuksiin siellä. Kyllä äiti meitä varmasti rakasti, sitä en epäile hetkeäkään. Se ei kuitenkaan lapselle tai kenellekään tietona yksistään oikein riitä, kun lapsi etenkin elää pitkälti kokemuksiensa kautta ja oppii niistä. Kun koitan miettiä, että minkälaiselta rakkaudelta olen sitten jäänyt paitsi, niin en rehellisesti sanottuna oikein edes tiedä, että mitä olisin silloinkaan kaivannut.

Sitä kai oppi olemaan kaipaamatta sitä, kun ei sitä kerran ollut tarjolla. Sen sijaan itse joutui oppimaan välittämään toisista jo varhaisessa vaiheessa ja tietyllä tapaa sitä kautta myös osoittamaan rakkauttaan, joskin pakon edessä. Näin olen kasvanut sellaiseen “en tarvitse ketään” -malliin, jossa elän edelleenkin. Ja vaikka sen monesti voi kääntää myös vahvuudeksi, niin on se pidemmän päälle haitallista, etenkin parisuhteessa.

En myöskään ollut varmaan niin mestari osoittamaankaan rakkauta juuri sillä kielellä, jota puoliso olisi kaivannut. Ehkä motivaation puute siinä johtui osin myös siitä, kun en itse koe kaipaavani mitään siltä saralta, niin tuntui sitten merkityksettömältä yrittää itsekään liikaa.

Tulevaisuus?

Tämänkaltaiset asiat ja niiden tajuaminen lopulta ovat sellaisia, että niitä pitäisi kai pystyä jotenkin työstämään ja parantamaan. Ja pitäisi ajatella se prosessi varsinkin oman itsensä kannalta, eikä niinkään siten, että voisi vielä joskus kuvitella olevansa parisuhteessa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olisi syytä hetki miettiä tekosiaan ihan omissa oloissaan vain ja saada päätään kuntoon tältä osin. Ehkä sitten voisi olla mahdollista tulevaisuudessa ajatella jakavansa elämää enemmän jonkun toisen aikuisenkin kanssa. Tällä hetkellä lapset ja lähimmät ystävät ovat ne, jotka tuntuvat tärkeimmiltä ihmissuhteilta ja aion keskittyä niiden hoitamiseen. Siinä samalla saa itsekin levähtää, kun ei juuri tarvitse murehtia sitä, että osaanko oikeasti rakastaa. Luottavaisin mielin kuitenkin painan eteenpäin ja katson, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

Olen tämänkin projektin tiimoilta muutaman kerran pysähtynyt pohtimaan erästä asiaa, joka silloin tällöin hieman vaivaa omaa mieltäni. Ja muutamina viime päivinä olen ehkä saanut siihen jotain ymmärrystä, ainakin omasta mielestäni. Katsotaan, että aukeaisiko se tästä yhtään enempää.

Miten selvisin?

Tuo on kai se ydinkysymys, mikä välillä pulpahtelee päähän.  En pidä itseäni mitenkään täydellisenä ja kokonaan menneisyyden painolastista vapaana tänäkään päivänä. Jotkin tavat toimia ja käsitellä asioita (tai olla käsittelemättä) varmasti periytyvät pitkälti lapsuudesta. Enkä tiedä pääsenkö niistä edes koskaan kokonaan eroon, kun ne ovat niin kiinteä osa minua jo. Mutta pääpiirteittäin voisin jopa itse luonnehtia, että selvisin melko hyvin. Luulen, että elämäni käsikirjoitus olisi voinut olla ihan hyvin synkempikin, koska tilaisuuksia sävyn muuttamiseen on ainakin ollut.

Miksei viinaa?

Hyvin helppo ratkaisuhan olisi vain ollut seurata esimerkkiä, niin moni tekee. Ehkä aika yleistä on ensin lapsena vannoa, ettei ikinä viinaa juo, ja  päätyy samaan kierteeseen silti myöhemmin itsekin. Ja tarjottiin minullekin sitä korttia monta kertaa. Yläasteen viimeisinä aikoina alkoholi oli kaveriporukassa yhä tiiviimpi liima, mutta lipesin jotenkin itse siitä ulos. Tuohon aikoihin oli menossa siihen mennessä pisin seurustelusuhteeni, sekä samaan ajankohtaan myös muutto toiselle paikkakunnalle. Kaveriporukka siis jäi ulkopuolelle ja lopulta  tuo tyttökin, jota kyllä muistelen silti lämmöllä.

Alkoholin ja seuran nauttia sitä löysin pian uudestaan, mutta koulu oli silloin sen verran intensiivistä, että se piti jotenkin kaidalla tiellä. Monta kertaa on viinan kanssa koitettu aloittaa suhdetta uudestaan, mutta yrityksestä huolimatta se on aina loppunut. En tiedä onko nyt tapahtunut lopullinen stoppi, aika sen kai näyttää.

Huumeet?

Muille päihteille oli otollista maaperää myös tarjolla, kun uudella paikkakunnalla ne alkoivat kaveripiiriin tulla mukaan ja toisaalta kaveripiiri laajeta vähän huonompaan suuntaan. Meininki meni jo aika villiksi jossain kohtaa, ja lopulta vasta poliisien isompi puuttuminen asiaan painoi jarrua, ainakin hetkeksi. Olisin varmaan vain pyytämällä saanut kokeiltavaiksi mitä tahansa, mitä kaveritkin käyttivät, ja osin myös myivät. Amfetamiinia, ekstasia, subutexia, rauhottavia, sen aikaisia muuntohuumeita, LSD:tä, jopa heroiinia.

Jätin kannabiksen mainitsematta, koska se on laittomista päihteistä ainoa, jota olen ikinä kokeillut. Ja se oli tuohon aikaan lähinnä tupakkaan verrattavissa oleva kama, jota joissakin piireissä ko. kaupungissa lähes röökin tavoin poltettiinkin. Mikään perustehan se ei silti ole sitäkään paskaa sisäänsä vetää, mutta siltä en siis kyennyt välttymään, pitkään sitäkin harkitsin. Vaikka laskenkin kaikki huumeet, laittomat kuin laillisetkin, melkein samaan kategoriaan, niin voin silti sanoa, että tyytyminen vain pilvenpolttoon tuossa porukassa, se oli nössöjen puuhaa.

Olen katsellut vierestä, kun kaveri tykittää tarkoitukseen nähden aivan liian isolla injektioneulalla itseensä vessassa subutexia ja valittaa kun pistäminen sattuu. Olen moikannut kaveria lukiossa ja hiukan hämmästellyt tämän esitellessä useamman sadan ekstasitabletin pussukkaa koululaukustaan, joista kuulemma pitäisi suurin osa saada myytyä, ei syötyä. Hämmestelin siis lähinnä sitä, että tuo idiootti oli ottanut niitä itsekin myyntiin. Käyttö tai koulussa kuljettelu ei oikeastaan enää hetkauttanut.

Olen ollut tyhmyyttäni osaksi vastuussa, kun yksi parhaista kavereistani on viina+pilleripäissään varastanut koulusta läppäreitä ja myynyt niitä eteenpäin. Yksi mieleenpainuvimmista puheluista ikinä on varmaan ollut se, kun kaveri lopulta itkien toisessa päässä asian myöntää. “Älä luota päihteiden väärinkäyttäjiin”, osa 6.

Ja jottei syntyisi sellaista kuvaa, että olisin hengaillut vain joidenkin hylkiöiden kanssa, niin voin sanoa, että tuon aikaiset kaverini olivat yksiä älykkäimpiä ja hienoimpia tyyppejä, joita tiedän. Alkoivat huumeita käyttämään siitä huolimatta. Osa lopetti, osa ei, ja osa lopettaneistakin kärsii vielä tänäkin päivänä noiden aikojen sekoilusta. Ja siitä on kuitenkin kohta kaksi vuosikymmentä. En täysin allekirjoita sitä huumevalistuksen perinteistä pelottelu-mentaliteettia, mutta lopputuloksia itse vierestä seuranneena voin kai sanoa, ettei se nyt varsinaisesti elämänlaatua parannakaan.

Ystävät!

Voisin varmasti kirjoittaa pitkät pätkät jokaisesta tärkeästi ihmisestä vuosien varrelta, mutta koitan pitää homman tiiviinä. Olen nimittäin viimeaikoina tajunnut, että kaikesta huolimatta olen aina onnistunut löytämään itselleni hyviä ystäviä, jotka ovat olleet isossa roolissa siinä, että olen oikeasti selviytynyt. Jos olisin joutunut asioita vain hautomaan sisälläni kaikki nämä vuodet, niin selviämisen kanssa olisi voinut olla niin ja näin.

En tiedä kuinka poikkeava lopulta edes olen, mutta kaikki nuo ystävät ovat olleet naispuoleisia. On minulla toki hyviä miespuoleisiakin ystäviä, tai kavereita, kuten on varmaan korrektimpi miesten kesken sanoa. Ettei menisi ämmien höpinöiksi. Naisten kanssa keskustelu on silti aina ollut helpompaa, on yhä edelleen.

Nuorempana oli usein tavallista, että homma on alkanut ihastuksesta ja päätynyt pienen säädön ja “ollaan vain kavereita” -kliseen kautta siihen, että ollaankin ystäviä, ihan oikeasti. Näiden tyyppien kautta olen saanut lopulta purettua syvimpiä tuntojani, ja vieläpä useimmiten kirjoittamalla, mikä varmaan yllättää monet. Vanhemmiten olen ystävystynyt myös ilman mitään tarpeetonta romanttista vaihetta, mikä on ollut epäilemättä ainakin vaimolleni kiva ja reilu juttu.

Varhaisimmat ystävät ovat voineet jäädä jo vähän taka-alalle, mutta eivät missään nimiessä ole unohdettuja. Jokaisella on ollut erittäin arvokas panos siihen, että olen aina selvinnyt eteenpäin. Uskon ja toivon, että nämä ystävyydet ovat antaneet tasapuolisesti kuulluksi kokemisen tunteita molemmille osapuolille. Osalla ystävistäni on jossain määrin ollut samoja kokemuksia alkoholin ja vanhempien kanssa, mutta en ole sen perusteella ketään mukaan valikoinut. Tuon yksittäisen asian lisäksi juttu on luistanut myös paikoin hyvinkin laajalla skaalalla, tiedätte kyllä.

En lähde laittamaan ystäviä millään lailla järjestykseen, vaikka mieli tekisikin kertoa jokaisesta ne kaikkein parhaimmat jutut, koska ne vain ovat niin hienoja! Haluan pitää ne kuitenkin vain kahdenkeskisinä muistoina. Luulen, että moni teistä lukee tämän ja tietää ne kaikkein arvokkaimmat jutut, se riittää minulle. Ei niitä voi edes sanoiksi pukea niin, että kukaan muu ne ymmärtäisi. Toivottavasti olen teille muistanut tarpeeksi monta kertaa sanoa, miten tärkeitä olette. Koska te olette elintärkeitä.

Olen koittanut tarkoituksella aloitella tätä blogia niin, etten tuo kaikkia ikäviä juttuja heti pintaan, vaikka niitä vähän tuossa edellisessäkin postauksessa tuli esiin niiltä ajoin, kun olin jo teini-ikäinen. Tietyllä tapaa ne ajat ovat olleetkin raskaimpia henkisesti, kun oli ehtinyt jo vähän jotain kypsymistä muutenkin ihmisenä tapahtua. En haluaisi käyttää tätä blogia  pelkästään oksennusämpärinä, mihin vain yökkään kaikki ikävimmät muistot muiden kauhisteltaviksi.

Äidissäni oli hyviä puolia paljonkin, ja noita päiväkirjoja lukemalla olen löytänyt niitä vielä lisää. Sellaisia asioita, joita en yksinkertaisesti ole voinut tietää, kun ne ovat olleet pitkälti pään sisällä. Palaan niihinkin varmasti vielä myöhemmin omana kokonaisuutena, koska sieltä ei mitään yksittäistä juttua voi oikein edes esimerkiksi poimia. Kaikkensa teki lastensa eteen, mutta alkoholismi ja toisaalta jonkinlaiset mielenterveysongelmat myös siellä taustalla ajoivat ihmisen vähän väärään suuntaan. Ei kukaan tee sellaista tahalteen, tämä on näiden juttujen lukijoidenkin hyvä pitää mielessä. En ole katkera äidilleni, vaikka seuraavassa tuleekin myös sitä nurjaa puolta esille.

Varhaisempi lapsuus

En ole ihan täyttä aikajanaa saanut muodostettua vielä oman syntymäni jälkeen ensimmäisistä vuosista, koska sieltä puuttuu välistä paljon tavaraa, ilmeisesti vain koska ei ole kirjoitettu. Tai sitten ne päiväkirjat on hävitetty, kuka tietää. Enkä ole kaikkia jaksanut vielä lukea muutenkaan.

Kun olen ollut 5v ja isoveljeni 10v, löytyy sieltä yksi kohta josta on hyvä alkaa. Asuimme tuolloin sellaisessa ankeassa kerrostalolähiössä.

[enoni perheineen] kävi eilen ex-tempore uutta mitsubishiä koeajamassa. Mukava yllätys. Ajattelin vain korkeimman johdatusta siinäkin, että olin kotona puoli kymmeneltä lauantai-iltana, kun tulivat. Ajattele nyt, jos olisin ollut kapakassa ja pojat yksin kotona tms…

Edellisiltana kyllä olin, vaikka olikin iltavuoro. Ja mieskin oli mukana, vaan samontein passitin pois

Tähän tiivistyy todella paljon sitä, mitä se on ollut. Ja vaikka olenkin tuossa ollut jo 5v, niin tätä on varmaan käynyt jo vähän varhemminkin, mutta mennään hatarilla muistikuvilla, niin en vanno mitään. Joka tapauksessa muistan itse näitä asioita myös jo, eikä tuo tosiaan ole ollut mikään ainut laatuaan oleva tapaus.

Eli käytännössä, jos äiti ei saanut lapsenvahtia kapakkareissulle, niin ainahan lapset voi jättää keskenään kotiin. Koska onhan tuollainen 9-10v poika ihan pätevä lapsenvahti jo. Ihan täsmällisen tarkkoja muistikuvia minulla ei noista kerroista ole, olen kuitenkin ollut aika pieni silloin vielä. Mutta sen muistan, että äiti usein lähti iltaisin johonkin, ja se kai oli olevinaan ihan normaaliakin. Ja tultiin me kai isoveljen kanssa ihan hyvin siellä toimeen. Mutta sitten tullaan asiaan, josta isovelikin kantaa vielä huonoa omaatuntoa.

Koska tuon ikäinen poika haluaisi varmaan monesti olla omienkin kavereiden kanssa, eikä aina vain vahtia sitä pikkuveljeä, niin hän toisinaan lähti itsekin ulos, jättäen minut siis yksin illalla kotiin. Se, voin sanoa, oli pelottavaa. Vaikken paljoa muistakaan, niin sen muistan, että anelin veljeltä, ettei se lähtisi. Muistan sen paniikin, kun tajusin että isoveli oli kirjoittamassa lappua, jossa kertoi olevansa pihalla. Lappua sitä varten, jos äiti tulisi kotiin, niin ei ihmettelisi missä hän olisi. Mitä sitten tapahtui, niin en tiedä. En yksinkertaisesti muista millaista se on ollut, mitä olen tehnyt, enkä sitä kuinka kauan siellä yksin jouduin olemaan. Kaikki on mustaa, kai se jotain kertoo sekin. Koska onhan tuollainen 9-10v poika ihan pätevä lapsenvahti jo.

Enkä missään nimessä syytä isoveljeäni. Hän on maailman paras isoveli, ja kahdestaan ollaan kyllä pärjäilty enemmän kuin hyvin noista vuosista asti, ja on ollut hauskaakin. On tehty majoja, rompattu autiotaloja, pöllitty pornolehtieä äidin miesystävältä ja kaikkea sellaista. Hänen tekemisensä ei nyt sen paremmin liity tähän, väärinhän tässä teki tasan se ihminen, jonka mielestä oli kovinkin fiksua jättää lapset keskenkään kotiin ja lähteä baarista seuraa hakemaan. Noin kärjistetysti sanottuna. En kovin hyviä perusteluja keksi tuolle toiminnalle. En, vaikka yrittäisin kovasti. Ja sitäpaitsi, kerroin niistä pornolehdistä äidille myöhemmin, kun suutuin isoveljelle. Siitäs sai.

Myöhäisempi lapsuus

Noissa aiemmissa kokemuksissa en vielä edes tiennyt alkoholista ja sen roolista mitään. Kovin nuorenahan lapset eivät aikuisesta sitä huomaa, että se on humalassa. Tai ehkä osaavat havainnoida muutoksia käytöksessä, mutta eivät osaa sitä eritellä humalaksi, eikä se välttämättä silleen ahdista.

Mutta sitten tulee se päivä, kun sen tajuaa, eikä siitä ole enää paluuta. En ole itsekään täysin varma omista ikävuosista, kun se todellisuus on vasten kasvoja iskeytynyt. Muutimme maalle, kun elettiin kultaisen kasarin loppuvuosia ja minun kouluni oli alkamassa. En tiedä paljonko valehtelen, jos sanon että olisin voinut olla 11v, kun äitini alkoholinkäyttö alkoi lähteä enemmän käsistä, ainakin minun näkökulmastani.

Maalla keitetään paljon pontikkaa, jos ette tienneet. Jopa minä tiesin useamman paikan siitä ihan läheltä, kun ei sitä juuri salailtu. Ja olen myöhemmin itsekin vetänyt ihan kunnon lärvejä sillä myrkyllä, karmeeta tavaraa. Äitini tutustui myös yhteen naapuriin, joka ponua keitteli. Ja kun kapakkoja ei enää lähellä ollut, niin kai tuo oli sitten seuraavaksi paras vaihtoehto. Silloin äidin “iltalenkit” alkoivat venyä pitkiksi, ja sieltä tultiin kohtalaisessa kännissä kotiin.

Usein aloin illalla huolestumaan ja soittelemaan kyseiseen naapuriin äidin perään. Ja se äijä yleensä valehteli ensin, ettei äiti muka ollut siellä. Ei siinä sitten auttanut kuin lähteä itse hakemaan äitiä kotiin. Koska vaihtoehtona oli odotella yksin illan pimetessä kotona, eikä sekään tuntunut kivalta. Isoveljeni ei tuolloin useinkaan ollut kotona, koska kävi koulua toisella paikkakunnalla.

Eräänä talvisena viikonloppuna oli jälleen edessä tällainen hakureissu. Kun lopulta sain äidin lähtemään liikkeelle, niin ei siitä meinannut tulla mitään, niin tolkuttomassa kännissä tuo oli. Matkaa kotiin oli ehkä maksimissaan 2km. Siellä katuvalottoman maaseudun teillä taluttelin äitiä, pysähdeltiin välillä kun piti levätä ja polttaa tupakkaa ja sen sellaista. Sitten tuli stoppi, enkä saanut enää äitiä liikkeelle, se ei vaan jaksanut lähteä. Ja siinä kohtaa alkoholia on oikeasti pitänyt nauttia aika reilusti liikaa, kun ei oikein sanojakaan tullut enää. Mitä siinä voi tehdä? Ei usko puhetta, ei huutoa, ei mitään. Enkä minä ollut niin iso, että olisin saanut sen siitä raahattua. Sinne oli pakko jättää pimeälle tielle äiti ja kävellä kotiin. Ja kyllä, se oli oikeasti niin hirveää, miltä se kuulostaakin. En vain voinut muuta.

En muista tarkasti, että oliko isoveljeni silloin ollutkin kotona, vai oliko hän ilmaantunut sinne viikonlopuksi sillä välin, kun olin itse hakemassa äitiä, mutta oli kuitenkin. Olipa siinä sitten hieno itku kurkussa selittää, että “ei se vaan lähtenyt enää” ja tuntea myös syyllisyyttä siitä. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin ollut yksin kotona, mutta siitä suunnistimme sitten taskulampun kanssa kohti sitä pistettä, mihin äiti oli jäänyt. Ja olihan se lähtenytkin siitä liikkelle, ei vaan näkynyt enää missään. Lopulta huomasimme, että oli tyylikkäästi kävellyt yhden T-risteyksen pitkäksi, rämpinyt hetken hangessa ja simahtanut sinne. Isoveljen karjumisella ja fysiikalla se sieltä sitten lopulta saatiin takaisin, onnellisesti kotiin.

Tuollaista se oli, lapsuus. Ehkä tuo yksittäinen kokemus oli pahin kaikista jollain tapaa, kun siinä on niin monta elementtiä mukana, mutta tuolla linjalla mentiin. Kesällä naapurista pääsi peltojen ja joen poikki kotiin, selvinpäin se onnistuisi myös kastelematta vaatteitaan tasapainoilemalla padon ja laiturin kautta. Ainakin kertaalleen olen kuitenkin märät vaatteet äidiltä kotona riisunut ja talutellut sänkyyn nukkumaan. En tiedä miten lähellä on silloin ollut lähtö, enkä jaksa sillä liikaa päätäni vaivata. Huvittava asia tähän jokeen liittyen kuitenkin on se, että äitini on kertonut usein nähneensä painajaista siitä, että minä olisin sihen jokeen hukkunut. Mutta enhän minä edes silloin juonut viinaa, olihan pöhkö painajainen se.

Ajatuksia

Ammattitaitoni ei riitä määrittelemään, että mitä kaikkia tuollainen lapsuus on minulle tehnyt, mutta kai sieltä joitakin haavoja on voinut jäädä. Ehkä pahinta kuitenkin oli se, että asian kanssa oli täysin yksin. Ei ollut ketään, kenelle kertoa. Kun ainoa turvallinen aikuinen elämässä oli se äiti, joka sitten oli mitä oli. Kerran uhkasin kertoa äitini vanhemmille, ja siitä äitikin oli hiukan säikähtänyt, kun selvinpäin sitten tuli kertomaan, kuinka typerää se olisi.  Enkä tietenkään siis sitä tehnyt, kukas sitä nyt äidille haluaisi pahaa mieltä aiheuttaa.

Joten, aikuiset. Jos teillä on pienintäkään hajua, siis ihan vain pienintäkään, että lähipiirissä lapset saattaisivat altistua tällaiselle hiukan näkymättömällekin hirveydelle, niin tehkää jotain. Ei sitä ehkä aina voi suoraan huomata, mutta kannattaa luottaa myös intuitioon. Ja kyllä lapsiltakin voi kysellä, jos on pieninkin epäilys. Ei se ole mitään urkkimista, se on välittämistä. Kokemuksesta tiedän, että lapset eivät kovin herkästi näistä omatoimisesti puhu.

Yksi asia putkahti mieleeni, joka oikeastaan nousi pintaan jo jokin aika sitten, kun tätini avustuksella nämä päiväkirjat kaiveltiin esille ja aloittelin projektia.

Kyseinen täti, äitini pikkusisko, on nimittäin tajunnut tarjota minulle vaikeina aikoina kotia kodin ulkopuolelta. Eräänlaista sijaisperhettä. On varmaan totta, että hyötyjiä on tässä diilissä ollut useampia, mutta itse katson saaneeni siitä erityisen paljon.

Homman nimi oli karkeasti ottaen se, että minä toimin pienten serkkutyttöjeni lastenvahtina välillä viikonloppuisin ja lomilla muutenkin. Se ei ollut mitään täysipäiväistä touhua, joitakin iltoja olin heidän kanssa omin nokkineni, mutta touhusimme muutenkin paljon yhdessä koko sen ajan, kun olin siellä. Olin kai jotain 15v, kun tämä kuvio on alkanut. Tuolloin äitini dokaaminen etenkin viikonloppuisin oli aika raskasta henkisesti, vaikka sitä olikin jo vuosia jatkunut.

Sitä on vaikea selittää, koska ei äiti ollut väkivaltainen tai mitään sellaista, useimmiten vain touhuili kännispäiten kotona ihan normaaleja juttuja. Välttelin kommunikointia parhaani mukaan, koska tuolloin äiti oli jotenkin niin pihalla todellisuudesta, että keskustelut etenkin ahdisti. Siivoilin äitini jälkiä ja patistelin tätä nukkumaan, jos jaksoin yhtään olla tekemisissä. Ja aina takaraivossa oli tietysti pieni huoli siitä, että jotain voi sattua, koska se vaara oli myös ihan todellinen, palaan siihen myöhemmin.

Kaiken kaikkiaan, kotona oli ihan helvetin ahdistavaa olla kahdestaan äidin kanssa, kun vaihde vaihtui vapaalle työviikon jälkeen. Jos kohta teininä sitä saattaa muutenkin maailman paino ahdistaa, niin ei tuo sitä ainakaan helpottanut.

Etenkin tästä syystä tätini perheessä vietetyt ajat olivat kullanarvoisia. Pääsin mukaan serkkutyttöjen elämään sieltä ihan alkumetreiltä asti ja olimme tiivisti tekemisissä vuosikausia. Kyseiset tytöt ovat nyt jo aikuisia naisia tietenkin, ja vaikka emme olekaan enää niin paljoa tekemisissä, he ovat minulle varmasti läheisimmät serkut kaikista. Hiljattain analysoin tuota tilannetta jopa niin, että he ovat minulle ennemminkin kuin pikkusiskoja kaikki kolme. Pikkusiskoja, joiden kanssa ei tarvinnut kuitenkaan tapella. Kävimme paljon yhdessä kesäisin uimarannoilla ja puistoissa, talvella uimahallissa ja en oikeasti edes muista mitä kaikkea teimme. Enimmäkseen se oli sellaista tiivistä hengailua paikasta riippumatta. Piirrettyjä katsottiin myös runsain mitoin, kuinkas muuten. Epäilemättä noilta ajoilta periytyy jotain sellaista, jonka vuoksi tykkään edelleen olla lasten kanssa tekemisissä. Muidenkin kuin omieni, tietäjät tietää.

Ja tietysti perheeseen kuului myös tätini ja hänen miehensä, molemmat hienoja ihmisiä ja edelleen rakkaita. Sain heiltä mielestäni avokätisesti korvausta lapsenvahtimishommista, vaikka se taisi lopulta olla vain tekosyy saada hiukan tukea minua taloudellisesti. Äidiltä kun ei liikoja käyttörahoja juuri irronnut. Perheeseen siis kuului kaksi aikuista joista kumpikaan ei vetänyt lärvejä vapaa-ajallaan. Tosiaan voitti kotiolot. Ja tuon yhteyden kautta sain lopulta myös kerrottua jollekin, että äiti juo aika paljon. Ei se ollut helppo asia sanoa alkuun, yhtään kenellekään, mutta vihdoin olin saanut sen puhuttua ulos.

Olivat ne serkkutytöt meilläkin kylässä aina välillä, mutta vain ja ainoastaan, jos minäkin olin kotona, sattuneesta syystä. Ei se kivaa ollut huolehtia niitä siellä nukkumaan, kun perheen virallinen aikuinen oli vetänyt jo pellit kiinni ennen lasten nukkumaanmenoa, mutta tulihan sekin hoidettua. Kolme pientä tyttöä yökylässä, ja yhdellä on pokkaa vetää itsensä sammumiskuntoon, kyllä se hiukan riipaisee vieläkin. Onneksi, siis onneksi nuo tytöt olivat silloin vielä pieniä ja autuaan tietämättömiä siitä, mitä ympärillä oikeasti tapahtui. Sellaista paskaa en halua kenenkään muun kontolle kannettavaksi, en etenkään noille kolmelle. Mutta kaipa nuo sen todellisuuden jo tietävät, nyt ainakin.

Kaiken kaikkiaan, en tiedä miten huonoon jamaan olisin mennyt, jos tuota sijaisperhettä ei olisi ollut. Jos nyt pitää vielä erikseen avata, että miten tämäkin taas liittyy äidinrakkauteen, niin miettikää tuota tätiäni. Aika paljon mielestäni tehty isosiskon puolesta, jos antaa osan rakkaudestaan myös siskonpojalle. Ei siihen mikään laki tai sääntö velvoita, se tulee jostain ihan muualta.

Tänään on erityinen päivä, joten tämä blogikin poikkeaa hiukan sivuraiteille aiheesta, mutta ei kuitenkaan liikaa. Oman äitini lisäksi olen päässyt läheltä seuraamaan erästä toistakin äitiä, näkemään ja havainnoimaan asioita äidinrakkaudesta myös siitä puolesta.

Omistan tämän kirjoituksen tuolle äidille, johonka tutustuin vuosituhannen vaihteen jälkeen omituisten sattumien kautta, vaikken nyt tässä valossa ehkä pidä niitä enää niinkään sattumina. Itse en ollut oikein jyvällä siitä, mitä on tapahtumassa, mutta tuolle tulevalle äidille se ehkä oli jotenkin selvempää. Hän nimittäin sen kummemmin empimättä lähti viikonlopuksi luokseni toisesta kaupungista ja pakkasi mukaan myös kaksi kissaansa. Voin avoimesti myöntää, että olin kyllä ihastunut tuohon ihmiseen jo siinä kohtaa, mutta en oikein arvannut tehdä itse aloitetta. Aattelin, että tutustutaan nyt tässä ja katsotaan sitten. Ja voi pojat, että me tutustuttiin.

Tuo nainen tuli elämääni juuri oikealla hetkellä. Melko pikaisesti päädyimme naimisiin, ja yksi viimeisimpiä valokuvia omasta äidistäni on nimenomaan meidän häistä. Niistä juhlista ei nimittäin ehtinyt kulumaan kuin muutama kuukausi, jonka jälkeen vietettiin hiukan surumielisempiä juhlia, kun äitini siunattiin haudan lepoon. Se, että tämä tuore vaimoni oli  rinnallani siinä hetkessä, on varmasti auttanut minua pääsemään sen pahimman kohdan ohitse. Muistan edelleen ne lohdutuksen sanat, jotka hän minulle sanoi tuona ensimmäisenä yönä äitini kuoleman jälkeen, kun ei uni tahtonut sängyssä tulla.

Mä vaikka kannan sut tästä yli

On ehkä vähän surullista, että tuo henkinen tukeni ei ehtinyt liiemmälti tutustua anoppiinsa. Pääsi sen sijaan jynssäämän veritahroja portaista äitini kotitalossa yhdessä tätieni kanssa. Siinäpä homma tuoreelle miniälle, mutta kunnialla sen veti kuitenkin läpi.

Olen tämän ihmisen kanssa nyt kohta viisitoista vuotta kulkenut yhtä matkaa. Se ei ole aina ollut pelkkää juhlaa päivästä toiseen. Mukaan on mahtunut kriisejä niin parisuhteenkin suunnalta kuin ulkopuolisten tekijöidenkin vuoksi. Yhdessä olemme niistä kuitenkin päässeet ylitse, ja yhteinen tahtotila on edelleenkin jatkaa eteenpäin. Tiedän oikein hyvin, että kummassakin meissä on omat ongelmamme, jotka vaikuttavat myös toisiimme. Mutta kun on päättänyt rakastaa jotakuta, niin sillä mennään.

Ja jos tuo vaimoni on päättänyt minuakin rakastaa (mikä ei aina varmasti ole helppoa), niin se rakkaus mitä hän on kahta lastamme kohtaan osoittanut, on jotain hyvin ainutlaatuista. Kun aiemmin kirjoitin, että äidin rakkaus lastaan kohtaan alkaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ennen syntymää, niin se pätee oikein hyvin myös tähän ihmiseen. Koettelemuksiakin noilta ajoilta on ihan riittämiin, etenkin toista lastamme odottaessa, ja kaikkensa tuo äiti teki, että lapsella olisi kaikki hyvin. Mutta etenkin se hoiva ja huolenpito, joita nuo pienet ihmiset ovat mahan ulkopuolisen elämänsä ensimmäisinä aikoina tältä äidiltä saaneet, ovat varmasti parasta, mitä voi saada. Lapsi ja sen hyvinvointi on joka kohdassa asetettu etusijalle, ja se on minusta oikein.

Nyt lapset ovat jo vähän isompia, mutta toki tarvitsevat rakkautta vanhemmiltaan yhä edelleen. Koen hyvin vahvasti, että sitä vaimoltanikin edelleen heille riittää, vaikka hän itse saattaakin kokea riittämättömyyden tunteita aika-ajoin. Mutta ainakaan hän ei lähde kapakkaan ja jätä lapsia yksin kotiin, ja se on minun kirjoissani jo melko iso plussa. Vakavasti ottaen, minusta hän yhä edelleen rakastaa lapsiamme yli kaiken, ja se myöskin teoissa näkyy. Vaikea sitä on sanoiksi pukea, kun se pitää oikeasti kokea.

Tälle äidille kuuluu myös kiitokseni siitä, että olen jonkinlaiseksi isäksi saanut itsekin kasvaa, vaikkei mallia lapsuudesta juuri olekaan. Hän saattoi maailmaan ne kaksi ihanaa tyyppiä, joita olemme saaneet jo vuosia yhdessä kasvattaa. Kaikki on ollut niin luonnollista ja hienoa, eikä lopulta edes niin vaikeaa. Tuo äiti on luottanut minun kykyihin ja taitoihin alusta asti, eikä ole haalinut kaikkea vastuuta lapsista yksin itselleen.

Rakastan sinua, H.

Äidinrakkaus, se alkaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Naiset tämän varmasti tietävätkin, ehkäpä tämä postaus avaa sitä myös muille. Tämä teksti tulee käsittelemään noita ihan ensimmäisiä alkumetrejä, nojaten hyvin vahvasti päiväkirjamerkintöihin ja sieltä louhimaani dataan aiheesta.

Lokakuun loppupuolella vuonna 1980 päiväkirjasta löytyy lähettämätön kirje isälleni. Siinä äitini tilittää, kuinka isoveljeni tarvitsisi todella kipeästi enemmän isäänsä. Tapaamiset ovat olleet harvassa ja isäni on tasaiseen tahtiin pettänyt lupauksiaan niiden toteutumisesta. En tiedä, onko äitini aiheesta isälleni kirjoittanut ihan oikeastikin, aika paljon arkistoista löytyy nimenomaan lähettämättömiä kirjeitä. Enkä ole ihan varma, olisiko niiden postittaminen asioita paljoa muuttanut lopulta. Tämänkin asian valossa seuraavat juonenkäänteet ovat jokseenkin erikoisia.

Mitä sitten tapahtui?

Melko pian tuon kirjeen jälkeen, torstaina 30.10.1980, epäilemättä ilta-aikaan, on sattunut jotain minun kannaltani hyvin merkittävää. Tuona päivänä on toisen käden tiedon mukaan äitini osallistunut pikkujouluihin, ja isäni olisi ollut vahtimassa isoveljeäni. Se, miten yksi asia on johtanut toiseen, on ehkä merkityksetöntä, mutta ilman minkäänlaista suojausta ovat vanhempani juuri tuona päivänä harrastaneet seksiä. Sen jälkeen päiväkirjamerkintöjen seuraaminen on ollut kuin jännitysnäytelmää, vaikka toki minä olen hyvin tietoinen lopputuloksesta. Mutta kyllä ihmiset sitä Titaniciakin menivät katsomaan.

Sunnuntai, 2.11.1980

Ensimmäinen vihje. Äitini olisi halunnut tuona viikonloppuna tavata vanhoja ystäviään entiseltä asuinpaikaltaan, mutta syystä tai toisesta oli kuitenkin päätynyt hörppimään hankkimansa likööripullon ihan yksin. Jos uskoo kohtaloon tai sen sellaiseen, niin tuo pikku yksityiskohta voi tietysti olla aika merkittäväkin, koska siihen kiteytyy aika paljon tulevistakin kuvioista.

Mutta yksin istuin illan ja toisenkin ja naukkailin pullon sisällön pikkuhiljaa pois. Ja ajattelin, että jos siitä torstai-iltaisesta tulisi vaikka lapsi. Kun sillä lailla [isäni] kanssa oltiin, eikä ehkäisystä paljoa piitattu. Eli ei ollenkaan. Silloin joskus kävi juuri mensujen jälkeen ollessamme samalla lailla. Ja sitten olen miettinyt, että mitäs sitten.

Pois en sitä antaisi. Ei ikinä.

Minä olin tuolloin oikeasti vain kasa soluja, jotka eivät olleet vielä edes alkaneet eriytyä. Ja äitini ajatukset ovat olleet nuo viimeiset lauseet. Nämä tällaiset uppoavat ehkä minuun enemmän kuin teihin muihin, mutta nähdäkseni tässä ollaan äidinrakkauden alkujuurilla.

Keskiviikko, 12.11.1980

Maha möyrii niin kummasti. Onko se tautia vaiko raskautta. Voi herranjumala, ei kai.

Tuossa kohtaa raskaus alkaa ilmeisesti tuntua todennäköiseltä vaihtoehdolta. Äiti potee pientä syyllisyyttä, ajattelemattomuudestaan. Epäilee, ettei voisi elää yhdessä isäni kanssa kuitenkaan tai pärjäisi kahden lapsen kanssa. Tekstissä on myös mukana katumusta ja äiti myös toivoo, ettei olisi raskaana.

Sunnuntai, 30.11.1980

Olen tehnyt ratkaisuni. Eli olen yhden mahdollisuuden karsinut pois listalta. Abortin. Mielummin kuolen, kuin teen sen.

Kun tällaisia palasia löytää tuolta päiväkirjoista, niin siinä on aikuinenkin mies aika herkillä. Olen kyllä ollut tietoinen, että tuossa tilanteessa abortti on ollut pöydällä yhtenä vaihtoehtona, eikä sitä ole kuitenkaan tehty. Silti tuollaisen lukeminen äitini kirjoittamana iskee jonnekin todella syvälle ja lujaa.

Uskon, että tuleva lapsi on onnellinen elämästään. Ettei hän syytä minua synnyttämisestään.

Voi kun tähän olisi päässyt vastaamaan äitini vielä ollessa elossa. En usko, että äitini seuraa tätä blogia, mutta vastaan silti nyt tähän, että: en syytä.

Torstai, 4.12.1980

Gravitest +

Vaikka kaikki on niin sekavaa, toivotan hänet tervetulleeksi. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja hän on terve.

Virallinen positiivinen tulos raskaustestistä. On mennyt äidin pää hiukan pyörälle

Seuraavat merkinnät käsittelevät pitkälti sitä, kuinka helmikuussa 1981 alkanut yhteiselo isäni kanssa ei vain ota onnistukseen.

Keskiviikko, 18.2.1981

Äiti kokee entistä enemmän jäävänsä yksin tilanteensa kanssa ja myös olevansa suurin syypää kaikkiin hankaluuksiin ja päättää sivun näin:

Mutta älä välitä mykerö, äitisi rakastaa sinua ja odottaa ihan ylpeänä. Haistakoot paskat koko maailma. Me olemme onnellisia. Käyköön kuinka käy.

Tuo on se äiti, jonka minä muistan. Tuolla sisulla mentiin eteenpäin, ja jotain tuollaista olen kai sieltä perinyt itsellenikin.

Tiistai, 28.4.1981

Tämän päivän merkintä on kokonaisuudessaan ehkä tärkein tähän mennessä löytämäni pätkä. Siihen on hyvä lopettaa tämä postaus, koska se tiivistää hyvin kaiken olennaisen, ja tästä jos mistä paistaa läpi se äidinrakkaus, josta olen päässyt osalliseksi. Tällaiset asiat kompensoivat paljon kaikkea myöhemmin sattuneita ikävyyksiä. Teksti on kirjoitettu n. 3kk ennen syntymääni.

Lintuseni!

Olen tänään ikävöinyt sinua kovasti. Odotan niin kovin sitä hetkeä, kun saan puristaa sinut hellästi kainalooni. Onneksi et tiedä, miten paha ja kavala tämä maailma on. Enkä halua, että vielä moniin aikoihin tiedätkään sitä. Yritän tehdä olosi niin mukavaksi, että pidät tätä sittenkin hyvänä paikkana elää. Vaikka ulkoiset puitteet olisivatkin hiukan puutteeliset, toivon kovasti, että rakkautemme paikkaa ne puutteet. Joskus tuntuu, että voimiani koetellaan liikaakin. Tiedän aina saavani kuitenkin niitä lisää jostakin. Nytkin vaikka sinun liikkeistäsi. Tulevaisuuden odotuksesta. Rakastan sinua niin kovasti.

Rakastan veljeäsi samalla voimalla. Niistä saan sitä voimaa, jota nytkin niin paljon tarvitsen. Isänne kun on muuttamassa pois näistä puitteista. Enkä minä sitä yhtään pane pahakseni, kun ajattelen asiaa järjellä. Hän ei ole kertaakaan koettanut liikkeitäsi. Et ole tuntenut isäsi kättä. Hän ei ole halunnut puhua sinusta. Suoraan sanoen, hän ei ollenkaan odota sinua. Mutta me odotamme senkin edestä veljesi kanssa. Kevät on tullut ja sitten alkaa meillä loma. Voin kerätä voimia sinun tuloasi varten. Että olisin virkeä ja rohkea ottamaan vastuun uudesta elämästä. Pian me näemme toisemme. Hei vaan, kultaseni!

 

Koskapa alkoholi ja sen käyttö on määritellyt paljon asioita niin äitini kuin sitä kautta minunkin elämässäni, niin on ehkä reilua kertoa myös omasta suhteestani alkoholiin heti näin alkuun. Sekään ei ole millään tavalla yksiselitteinen tai ongelmaton.

Suku

Omassa suvussani, ja nyt tarkoitan etupäässä äitini sukua, on alkoholi ollut hyvin keskeisessä roolissa. Viinan juontia humaltumistarkoituksessa ei ole ikinä mitenkään peitelty. Kännien vetäminen on ollut jotenkin hienoa ja arvostettua touhua, “reteetä” ajanvietettä johon ei juuri liity negatiivisia puolia. Tietyllä tapaa sama homma jatkuu edelleen, kaikesta huolimatta. Tällaisen mallin minä olen alkoholin käytöstä saanut ympäristöstäni. Se on sellainen aikuisille tarkoitettu hupijuoma, jolla tunnelma sopivasti kevenee.

Äitini veli, minulle hyvin läheinen eno, määriteltiin sitten jo ongelmatapaukseksi jopa noissa piireissä. Hän käytti alkoholia sen verran runsaasti, että menetti sillä työnsä, korttinsa ja muutenkin otteen elämäänsä. Jopa siinä määrin, että kuoli nelikymppisenä, sattumoisin tasan äitinsä syntymäpäivänä, päivää isänsä syntymäpäivän jälkeen. Äitinikin runsas juominen oli kaikkien tiedossa, täytynyt olla jo pitkään. Silti suhtautuminen oli aina lähinnä harmittelua.

Kun se kossupullon hintakin nyt laski, niin äitis voi ostaa sen  isompana. Voi voi.

Ja kun äitini lopullinen kuolinsyy selvisi ja siitä eteenpäin kerroin, niin kommentit olivat jotain tyyliin:

Jaa alkoholimyrkytykseen? Mitä se nyt sillai?

Pliis. Jos ihminen juo noin puolet elämästään hyvin runsaasti, niin miksi näytellä yllättynyttä, kun siihen se sitten lopulta myös kuolee?

Enkä nyt tässä aio syyllistää ketään ulkopuolista äitini tai enoni kohtalosta, koska en minäkään mitään osannut tehdä (lähinnä äidilleni, enoni kuollessa olin melko nuori vielä). Liian läheinen ihminen autettavaksi, niin surulliselta kuin sekin kuulostaakin. Alkoholismihan toki lopulta on sellainen vaiva, että siitä ei parane, ellei itse oikeasti halua tehdä  asialle jotain. Voisivat kai muut siinä olla mukana edes tukemassa, mutta se saattaisi toisaalta pakottaa miettimään myös sitä omaa suhtautumistaan viinaan.

Minä

Kun olin reipas 14v miehenalku, oli hyvin tyypillistä jo aloittaa alkoholin maistelu, ainakin meillä päin. Päätimme hyvän ystäväni kanssa, että vedettäisiin ensimmäiset perseet oikein kunnolla. Tulossa oli koulumme “mokuttajaiset”, eli ohjattua 7lk oppilaiden nöyryyttämistä ja siihen päälle disco. Varasimme reilun lastin viinaa tyypiltä, joka sitä sai isältään helposti vietyä. Ja sitä oli etenkin ikään ja kokemukseen nähden hyvin runsaasti. Ja ei kun juomaan. Lopulta olin ehkä vähemmän yllättäen siinä kunnossa, etten pysynyt enää pystyssä ilman apua, ja poliisi poimi minut tästä johtuen kyytiin ja heitti kotiin. Onneksi isoveljeni sattui olemaan kotona, en tiedä mihin olisivat minut muuten kärränneet ja minkälainen haloo siitä olisi syntynyt. Kiitokseksi kyydistä toki oksensin poliisiauton takapenkille, se oli vähintä mitä saatoin tehdä. Kaikenkaikkiaan, ihan hyvät kännit ensikertalaiseksi, siinä oli silloin jopa vähän aihetta ylpeilyyn, kun en ainakaan jättänyt hommaa millään tasolla kesken.

Ja sitten kun oli peli avattu, niin alkoholin kanssa läträämistä olikin hyvä siitä sujuvasti jatkaa koko yläasteen loppu, aina kun siihen oli tilaisuus. Yllättävän helppoa muuten tuollaisen reippaasti alaikäisen on hankkia juomista itselleen, vaikkei sitä saisi edes omasta perheestä. Hiukan ihmettelen, ettei itselleni ikinä käynyt mitään pahempaa, vaikka jatkoin tuota ylitöpäistä juomista tuostakin vielä. Pelkästään se, että tulin usein aivan liian kännissä polkupyörällä 13km matkan kotiin, oli jo oma vaaranpaikkansa. Eipä tuo äitikään hommasta ollut mitenkään innoissaan, mutta ei se sille oikein mitään voinutkaan, eikä siksi ehkä lähtenyt edes mitään kovempia keinoja ottamaan käyttöön. Vielä en ole päiväkirjoista löytänyt hänen tuntojaan noista asioista, mutta ehkä nekin vielä tulevat eteen ja tuon senkin näkökulman kyllä esille.

Tuosta parikymppiseksi join aina silloin tällöin, välillä pienempiä määriä, välillä sammumiskuntoon. Sen verran vähän kuitenkin, että sain kouluni käytyä kunnialla ja lähdin armeijaan. Siellä tutustuin kaveriin, joka muutti  asumaan samaan kaupunkiin, jossa itsekin asuin. Ja viikonloput olivat kyllä yhtä juhlaa hänen kanssaan, koska se tyyppi osasi juhlia. Totuin hommaan siinä määrin, että saatoin juoda koko viikonlopunkin putkeen, ja tein sitä kyllä muidenkin kanssa.

Sitten jossain kohtaa tuli raja vastaan, yhtenä vappuna, mikä on kai jotenkin sopivaa. Hieman tuota ennen olin jo ehtinyt siihen kuntoon juomaleikin kanssa, että todellisuus, kuvitelmat ja unet alkoivat mennä iloisesti sekaisin. Se on tähän päivään mennessä yksi ahdistavimmista kokemuksistani, kun ei todella enää hahmota, että mikä on ollut totta.

Sitä hetkestä eteenpäin meni vuosia, etten tainnut juoda juuri ollenkaan, ja se teki siinä kohtaa varmaan ihan hyvääkin. Tapaukseen liittyi myös jonkun verran uskonnollisuutta, koska sellaiset asiat tulivat niihin aikoihin pintaan, ja senkin varjolla oli helppo olla juomatta. Kas kun se ei kuulunut kunnon uskovaisen elämään.

Myöhemmin alkoholi on pikkuhiljaa hiipinyt takaisin elämään, mutta oikeat humalahakuiset ryyppykerrat ovat kuitenkin olleet harvassa viimeisinä vuosina. Tyypillisesti se on ollut annos tai kaksi aterialla, iltaa istuttaessa tai saunan päälle. Enkä ole sitä mitenkään ongelmallisena käyttönä missään nimessä pitänyt, koska sitä on ylipäätäänkin kulunut yhtenä tai kahtena iltana kuussa. Mutta olen samaan aikaan itsestäni huomannut sellaisenkin, että jos taloudessa on “löysää” alkoholia tarjolla, niin lipittelen sen kyllä ilomielin pois nurkista happanemasta.

Ihan lähiaikoina olen kuitenkin vakavati harkinnut suhdettani koko juomaan uudestaan. Tarvitseeko sitä ylipäätään olla elämässä? Mitkä ovat sen oikeat hyödyt, koenko saavani siitä jotain tärkeää? Lopulta tulin siihen tulokseen, että juominen itseasiassa kuitenkin ahdistaa enemmän, kuin saan siitä iloa. Minun toleransseillani yksikin annos alkoholia saa aikaan jo jonkinlaisen humalan, enkä oikeasti edes pidä siitä tunteesta, kun alkaa hallinta lähteä näpeistä. Siksipä tein ratkaisun, että aion jättää sen nyt kokonaan. Eipähän tarvi vatvoa asiaa enempää, enkä oikeasti jää mitään kaipaamaan. En tiedä miten pitkään tämä tulee kestämään, mutta tällä hetkellä en halua edes ajatella juomista. Asiaan saattaa vaikuttaa myös se, mitä olen lukenut äitini päiväkirjoista ja hänen ajatusmaailmastaan juomista kohtaan. Se ei ole tervettä sekään, enkä halua päätyä samoihin ajatusmalleihin, vaikka ilmeisesti geenit siihen olisivatkin suotuisat.

Kuvituskuvia tähän postaukseen etsiessä tajusin myös, miten paljon olen halunnut ottaa juomistani kuvia ja ilmeisesti jakaa niitä kavereillekin. Kertoo tosi terveestä suhteesta varmaan sekin.