Koskapa alkoholi ja sen käyttö on määritellyt paljon asioita niin äitini kuin sitä kautta minunkin elämässäni, niin on ehkä reilua kertoa myös omasta suhteestani alkoholiin heti näin alkuun. Sekään ei ole millään tavalla yksiselitteinen tai ongelmaton.
Suku
Omassa suvussani, ja nyt tarkoitan etupäässä äitini sukua, on alkoholi ollut hyvin keskeisessä roolissa. Viinan juontia humaltumistarkoituksessa ei ole ikinä mitenkään peitelty. Kännien vetäminen on ollut jotenkin hienoa ja arvostettua touhua, “reteetä” ajanvietettä johon ei juuri liity negatiivisia puolia. Tietyllä tapaa sama homma jatkuu edelleen, kaikesta huolimatta. Tällaisen mallin minä olen alkoholin käytöstä saanut ympäristöstäni. Se on sellainen aikuisille tarkoitettu hupijuoma, jolla tunnelma sopivasti kevenee.
Äitini veli, minulle hyvin läheinen eno, määriteltiin sitten jo ongelmatapaukseksi jopa noissa piireissä. Hän käytti alkoholia sen verran runsaasti, että menetti sillä työnsä, korttinsa ja muutenkin otteen elämäänsä. Jopa siinä määrin, että kuoli nelikymppisenä, sattumoisin tasan äitinsä syntymäpäivänä, päivää isänsä syntymäpäivän jälkeen. Äitinikin runsas juominen oli kaikkien tiedossa, täytynyt olla jo pitkään. Silti suhtautuminen oli aina lähinnä harmittelua.
Kun se kossupullon hintakin nyt laski, niin äitis voi ostaa sen isompana. Voi voi.
Ja kun äitini lopullinen kuolinsyy selvisi ja siitä eteenpäin kerroin, niin kommentit olivat jotain tyyliin:
Jaa alkoholimyrkytykseen? Mitä se nyt sillai?
Pliis. Jos ihminen juo noin puolet elämästään hyvin runsaasti, niin miksi näytellä yllättynyttä, kun siihen se sitten lopulta myös kuolee?
Enkä nyt tässä aio syyllistää ketään ulkopuolista äitini tai enoni kohtalosta, koska en minäkään mitään osannut tehdä (lähinnä äidilleni, enoni kuollessa olin melko nuori vielä). Liian läheinen ihminen autettavaksi, niin surulliselta kuin sekin kuulostaakin. Alkoholismihan toki lopulta on sellainen vaiva, että siitä ei parane, ellei itse oikeasti halua tehdä asialle jotain. Voisivat kai muut siinä olla mukana edes tukemassa, mutta se saattaisi toisaalta pakottaa miettimään myös sitä omaa suhtautumistaan viinaan.
Minä
Kun olin reipas 14v miehenalku, oli hyvin tyypillistä jo aloittaa alkoholin maistelu, ainakin meillä päin. Päätimme hyvän ystäväni kanssa, että vedettäisiin ensimmäiset perseet oikein kunnolla. Tulossa oli koulumme “mokuttajaiset”, eli ohjattua 7lk oppilaiden nöyryyttämistä ja siihen päälle disco. Varasimme reilun lastin viinaa tyypiltä, joka sitä sai isältään helposti vietyä. Ja sitä oli etenkin ikään ja kokemukseen nähden hyvin runsaasti. Ja ei kun juomaan. Lopulta olin ehkä vähemmän yllättäen siinä kunnossa, etten pysynyt enää pystyssä ilman apua, ja poliisi poimi minut tästä johtuen kyytiin ja heitti kotiin. Onneksi isoveljeni sattui olemaan kotona, en tiedä mihin olisivat minut muuten kärränneet ja minkälainen haloo siitä olisi syntynyt. Kiitokseksi kyydistä toki oksensin poliisiauton takapenkille, se oli vähintä mitä saatoin tehdä. Kaikenkaikkiaan, ihan hyvät kännit ensikertalaiseksi, siinä oli silloin jopa vähän aihetta ylpeilyyn, kun en ainakaan jättänyt hommaa millään tasolla kesken.
Ja sitten kun oli peli avattu, niin alkoholin kanssa läträämistä olikin hyvä siitä sujuvasti jatkaa koko yläasteen loppu, aina kun siihen oli tilaisuus. Yllättävän helppoa muuten tuollaisen reippaasti alaikäisen on hankkia juomista itselleen, vaikkei sitä saisi edes omasta perheestä. Hiukan ihmettelen, ettei itselleni ikinä käynyt mitään pahempaa, vaikka jatkoin tuota ylitöpäistä juomista tuostakin vielä. Pelkästään se, että tulin usein aivan liian kännissä polkupyörällä 13km matkan kotiin, oli jo oma vaaranpaikkansa. Eipä tuo äitikään hommasta ollut mitenkään innoissaan, mutta ei se sille oikein mitään voinutkaan, eikä siksi ehkä lähtenyt edes mitään kovempia keinoja ottamaan käyttöön. Vielä en ole päiväkirjoista löytänyt hänen tuntojaan noista asioista, mutta ehkä nekin vielä tulevat eteen ja tuon senkin näkökulman kyllä esille.
Tuosta parikymppiseksi join aina silloin tällöin, välillä pienempiä määriä, välillä sammumiskuntoon. Sen verran vähän kuitenkin, että sain kouluni käytyä kunnialla ja lähdin armeijaan. Siellä tutustuin kaveriin, joka muutti asumaan samaan kaupunkiin, jossa itsekin asuin. Ja viikonloput olivat kyllä yhtä juhlaa hänen kanssaan, koska se tyyppi osasi juhlia. Totuin hommaan siinä määrin, että saatoin juoda koko viikonlopunkin putkeen, ja tein sitä kyllä muidenkin kanssa.
Sitten jossain kohtaa tuli raja vastaan, yhtenä vappuna, mikä on kai jotenkin sopivaa. Hieman tuota ennen olin jo ehtinyt siihen kuntoon juomaleikin kanssa, että todellisuus, kuvitelmat ja unet alkoivat mennä iloisesti sekaisin. Se on tähän päivään mennessä yksi ahdistavimmista kokemuksistani, kun ei todella enää hahmota, että mikä on ollut totta.
Sitä hetkestä eteenpäin meni vuosia, etten tainnut juoda juuri ollenkaan, ja se teki siinä kohtaa varmaan ihan hyvääkin. Tapaukseen liittyi myös jonkun verran uskonnollisuutta, koska sellaiset asiat tulivat niihin aikoihin pintaan, ja senkin varjolla oli helppo olla juomatta. Kas kun se ei kuulunut kunnon uskovaisen elämään.
Myöhemmin alkoholi on pikkuhiljaa hiipinyt takaisin elämään, mutta oikeat humalahakuiset ryyppykerrat ovat kuitenkin olleet harvassa viimeisinä vuosina. Tyypillisesti se on ollut annos tai kaksi aterialla, iltaa istuttaessa tai saunan päälle. Enkä ole sitä mitenkään ongelmallisena käyttönä missään nimessä pitänyt, koska sitä on ylipäätäänkin kulunut yhtenä tai kahtena iltana kuussa. Mutta olen samaan aikaan itsestäni huomannut sellaisenkin, että jos taloudessa on “löysää” alkoholia tarjolla, niin lipittelen sen kyllä ilomielin pois nurkista happanemasta.
Ihan lähiaikoina olen kuitenkin vakavati harkinnut suhdettani koko juomaan uudestaan. Tarvitseeko sitä ylipäätään olla elämässä? Mitkä ovat sen oikeat hyödyt, koenko saavani siitä jotain tärkeää? Lopulta tulin siihen tulokseen, että juominen itseasiassa kuitenkin ahdistaa enemmän, kuin saan siitä iloa. Minun toleransseillani yksikin annos alkoholia saa aikaan jo jonkinlaisen humalan, enkä oikeasti edes pidä siitä tunteesta, kun alkaa hallinta lähteä näpeistä. Siksipä tein ratkaisun, että aion jättää sen nyt kokonaan. Eipähän tarvi vatvoa asiaa enempää, enkä oikeasti jää mitään kaipaamaan. En tiedä miten pitkään tämä tulee kestämään, mutta tällä hetkellä en halua edes ajatella juomista. Asiaan saattaa vaikuttaa myös se, mitä olen lukenut äitini päiväkirjoista ja hänen ajatusmaailmastaan juomista kohtaan. Se ei ole tervettä sekään, enkä halua päätyä samoihin ajatusmalleihin, vaikka ilmeisesti geenit siihen olisivatkin suotuisat.
Kuvituskuvia tähän postaukseen etsiessä tajusin myös, miten paljon olen halunnut ottaa juomistani kuvia ja ilmeisesti jakaa niitä kavereillekin. Kertoo tosi terveestä suhteesta varmaan sekin.
