Äidinrakkaus, se alkaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Naiset tämän varmasti tietävätkin, ehkäpä tämä postaus avaa sitä myös muille. Tämä teksti tulee käsittelemään noita ihan ensimmäisiä alkumetrejä, nojaten hyvin vahvasti päiväkirjamerkintöihin ja sieltä louhimaani dataan aiheesta.
Lokakuun loppupuolella vuonna 1980 päiväkirjasta löytyy lähettämätön kirje isälleni. Siinä äitini tilittää, kuinka isoveljeni tarvitsisi todella kipeästi enemmän isäänsä. Tapaamiset ovat olleet harvassa ja isäni on tasaiseen tahtiin pettänyt lupauksiaan niiden toteutumisesta. En tiedä, onko äitini aiheesta isälleni kirjoittanut ihan oikeastikin, aika paljon arkistoista löytyy nimenomaan lähettämättömiä kirjeitä. Enkä ole ihan varma, olisiko niiden postittaminen asioita paljoa muuttanut lopulta. Tämänkin asian valossa seuraavat juonenkäänteet ovat jokseenkin erikoisia.
Mitä sitten tapahtui?
Melko pian tuon kirjeen jälkeen, torstaina 30.10.1980, epäilemättä ilta-aikaan, on sattunut jotain minun kannaltani hyvin merkittävää. Tuona päivänä on toisen käden tiedon mukaan äitini osallistunut pikkujouluihin, ja isäni olisi ollut vahtimassa isoveljeäni. Se, miten yksi asia on johtanut toiseen, on ehkä merkityksetöntä, mutta ilman minkäänlaista suojausta ovat vanhempani juuri tuona päivänä harrastaneet seksiä. Sen jälkeen päiväkirjamerkintöjen seuraaminen on ollut kuin jännitysnäytelmää, vaikka toki minä olen hyvin tietoinen lopputuloksesta. Mutta kyllä ihmiset sitä Titaniciakin menivät katsomaan.
Sunnuntai, 2.11.1980
Ensimmäinen vihje. Äitini olisi halunnut tuona viikonloppuna tavata vanhoja ystäviään entiseltä asuinpaikaltaan, mutta syystä tai toisesta oli kuitenkin päätynyt hörppimään hankkimansa likööripullon ihan yksin. Jos uskoo kohtaloon tai sen sellaiseen, niin tuo pikku yksityiskohta voi tietysti olla aika merkittäväkin, koska siihen kiteytyy aika paljon tulevistakin kuvioista.
Mutta yksin istuin illan ja toisenkin ja naukkailin pullon sisällön pikkuhiljaa pois. Ja ajattelin, että jos siitä torstai-iltaisesta tulisi vaikka lapsi. Kun sillä lailla [isäni] kanssa oltiin, eikä ehkäisystä paljoa piitattu. Eli ei ollenkaan. Silloin joskus kävi juuri mensujen jälkeen ollessamme samalla lailla. Ja sitten olen miettinyt, että mitäs sitten.
Pois en sitä antaisi. Ei ikinä.
Minä olin tuolloin oikeasti vain kasa soluja, jotka eivät olleet vielä edes alkaneet eriytyä. Ja äitini ajatukset ovat olleet nuo viimeiset lauseet. Nämä tällaiset uppoavat ehkä minuun enemmän kuin teihin muihin, mutta nähdäkseni tässä ollaan äidinrakkauden alkujuurilla.
Keskiviikko, 12.11.1980
Maha möyrii niin kummasti. Onko se tautia vaiko raskautta. Voi herranjumala, ei kai.
Tuossa kohtaa raskaus alkaa ilmeisesti tuntua todennäköiseltä vaihtoehdolta. Äiti potee pientä syyllisyyttä, ajattelemattomuudestaan. Epäilee, ettei voisi elää yhdessä isäni kanssa kuitenkaan tai pärjäisi kahden lapsen kanssa. Tekstissä on myös mukana katumusta ja äiti myös toivoo, ettei olisi raskaana.
Sunnuntai, 30.11.1980
Olen tehnyt ratkaisuni. Eli olen yhden mahdollisuuden karsinut pois listalta. Abortin. Mielummin kuolen, kuin teen sen.
Kun tällaisia palasia löytää tuolta päiväkirjoista, niin siinä on aikuinenkin mies aika herkillä. Olen kyllä ollut tietoinen, että tuossa tilanteessa abortti on ollut pöydällä yhtenä vaihtoehtona, eikä sitä ole kuitenkaan tehty. Silti tuollaisen lukeminen äitini kirjoittamana iskee jonnekin todella syvälle ja lujaa.
Uskon, että tuleva lapsi on onnellinen elämästään. Ettei hän syytä minua synnyttämisestään.
Voi kun tähän olisi päässyt vastaamaan äitini vielä ollessa elossa. En usko, että äitini seuraa tätä blogia, mutta vastaan silti nyt tähän, että: en syytä.
Torstai, 4.12.1980
Gravitest +
Vaikka kaikki on niin sekavaa, toivotan hänet tervetulleeksi. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja hän on terve.
Virallinen positiivinen tulos raskaustestistä. On mennyt äidin pää hiukan pyörälle
Seuraavat merkinnät käsittelevät pitkälti sitä, kuinka helmikuussa 1981 alkanut yhteiselo isäni kanssa ei vain ota onnistukseen.
Keskiviikko, 18.2.1981
Äiti kokee entistä enemmän jäävänsä yksin tilanteensa kanssa ja myös olevansa suurin syypää kaikkiin hankaluuksiin ja päättää sivun näin:
Mutta älä välitä mykerö, äitisi rakastaa sinua ja odottaa ihan ylpeänä. Haistakoot paskat koko maailma. Me olemme onnellisia. Käyköön kuinka käy.
Tuo on se äiti, jonka minä muistan. Tuolla sisulla mentiin eteenpäin, ja jotain tuollaista olen kai sieltä perinyt itsellenikin.
Tiistai, 28.4.1981
Tämän päivän merkintä on kokonaisuudessaan ehkä tärkein tähän mennessä löytämäni pätkä. Siihen on hyvä lopettaa tämä postaus, koska se tiivistää hyvin kaiken olennaisen, ja tästä jos mistä paistaa läpi se äidinrakkaus, josta olen päässyt osalliseksi. Tällaiset asiat kompensoivat paljon kaikkea myöhemmin sattuneita ikävyyksiä. Teksti on kirjoitettu n. 3kk ennen syntymääni.
Lintuseni!
Olen tänään ikävöinyt sinua kovasti. Odotan niin kovin sitä hetkeä, kun saan puristaa sinut hellästi kainalooni. Onneksi et tiedä, miten paha ja kavala tämä maailma on. Enkä halua, että vielä moniin aikoihin tiedätkään sitä. Yritän tehdä olosi niin mukavaksi, että pidät tätä sittenkin hyvänä paikkana elää. Vaikka ulkoiset puitteet olisivatkin hiukan puutteeliset, toivon kovasti, että rakkautemme paikkaa ne puutteet. Joskus tuntuu, että voimiani koetellaan liikaakin. Tiedän aina saavani kuitenkin niitä lisää jostakin. Nytkin vaikka sinun liikkeistäsi. Tulevaisuuden odotuksesta. Rakastan sinua niin kovasti.
Rakastan veljeäsi samalla voimalla. Niistä saan sitä voimaa, jota nytkin niin paljon tarvitsen. Isänne kun on muuttamassa pois näistä puitteista. Enkä minä sitä yhtään pane pahakseni, kun ajattelen asiaa järjellä. Hän ei ole kertaakaan koettanut liikkeitäsi. Et ole tuntenut isäsi kättä. Hän ei ole halunnut puhua sinusta. Suoraan sanoen, hän ei ollenkaan odota sinua. Mutta me odotamme senkin edestä veljesi kanssa. Kevät on tullut ja sitten alkaa meillä loma. Voin kerätä voimia sinun tuloasi varten. Että olisin virkeä ja rohkea ottamaan vastuun uudesta elämästä. Pian me näemme toisemme. Hei vaan, kultaseni!
