Lienee paikallaan kertoa näin alkuun jotain henkilöstä, jonka elämää ja tekoja tässä kohta revitellään julkisesti.
Muistan kirjoittaneeni koulun ensimmäisillä luokilla (ehkä toisella) äidinkielen tunnilla “meidän äiti” -otsikon alle paljon kaikenlaista faktatietoa äidistäni, kuten mm.
Meidän äiti tekee ruokaa vain viikonloppuisin
En silloin käsittänyt, miksi se oli aikuisista niin hauskaa. Sittemmin olen ymmärtänyt, että olisi kai jotenkin hilpeää, jos äiti ei ruokkisi lapsiaan viikolla ollenkaan. No, meillä ei kuitenkaan arkipäivinä ollut kotona enää lämmintä ruokaa koulun jälkeen, eikä se ollut minusta mitenkään kummallista. En tiedä monessako perheessä nykyäänkään on, mutta olen ymmärtänyt, että melko tyypillisesti perheen parissa nautitaan myös niin sanottua päivällistä vielä työpäivän jälkeenkin. Eikä kukaan saa nyt tuntea syyllisyyttä, jos näin ei omassa kodissa toimitakaan. Meillä oli yksi lämmin ateria päivässä, piste.
Äitini syntyi 50-luvulla kolmantena lapsena perheeseen, joka lopulta kasvoi kahdeksan hengen taloudeksi. Vähän päälle parikymppisenä hän päätyi naimisiin ja synnytti esikoisensa, minun isoveljeni. 80-luvun alkupuolella ponnahdin maailmaan minä, mutta isäni oli jo poistunut siinä kohtaa kuvioista. Ollakseni tarkka, avioero oli tuomittu voimaan jo reilusti ennen kuin minua laitettiin edes aluille. Joskus asiat vain sattuvat hassussa järjestyksessä.
Äitini jäi siis yksinhuoltajaksi odottaessaan minua, jo toisen kerran. Odotusaikana vanhempani yrittivät vielä kerran yhteiseloa, ilmeisesti koska oli tällainen vahinko päässyt käymään. Tilanteen toivottumuus käy kuitenkin päiväkirjoja lukiessa päivänselväksi jo alkumetreiltä asti, ja lopulliseen eroon tuo parisuhde päätyi muutamaa kuukautta ennen syntymääni. Tähän tulen palaamaan vielä myöhemmässä postauksessa, koska se on yksi asioista joka on kolahtanut näistä päiväkirjoista ja lujaa.
Ja yksinhuoltaja todella tarkoitti tilannetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Isäni ei pakollisia elatusmaksuja lukuunottamatta osallistunut elämäämme millään tavoin. Olen ymmärtänyt, että äitini olisi kuitenkin halunnut saada jonkun fiksun miehen siihen kuvioon mukaan, mutta jostain syystä tuntui kuitenkin tapailevan vain idiootteja. Yksi pidempiaikainen ja selvästi vakavampikin viritelmä siellä oli, mutta sekin kuivui lopulta kasaan. Yksin hän siis meidät lopulta kasvatti, miehistä tuntui olevan vain harmia pidemmän päälle.
Yhden merkittävän kumppanin äitini kuitenkin löysi elämäänsä, joka jaksoi kulkea rinnalla loppuun saakka. Toverin, jonka kanssa oli hyvä jakaa ilot ja surut. Ystävän, joka lopulta saatteli äitini hautaan kypsässä viidenkymmenen vuoden iässä. Tätä tyyppiä on tietysti tämäkin maa täynnä, on ollut jo pitkään. Sen saa kuka tahansa omaksi pilkkahintaan, sen tilavuudesta n. 38% on etanolia ja tuttavallisemmin se tässäkin tapauksessa tunnetaan nimellä Koskenkorva.
Äitini alkoholisoitui jossain kohtaa varhaisempaa lapsuuttani. Aina hänelle on viina maistunut varmasti enemmän kuin monelle muulle, mutta jossain kohtaa sillä alettiin täyttää jotain tyhjää koloa sydämessä enemmänkin. Tuo liuotin vain on siitä petollinen, ettei se lopulta mitään täytä; luo vain lisää tyhjyyttä. Tämä sairastuminen tulisi määrittelemään peruuttamattomalla tavalla minunkin lapsuuttani ja nuoruuttani.
Tämänkin ihmisen viina siis vei lopullisesti mukanaan eräänä marraskuisena iltana vuosituhannen vaihteen jälkeen ja jätti kuolleen, alastoman kehon isoveljeni löydettäväksi. Sama litku vei äidiltäni myöskin rakkaimman veljensä kahdeksan vuotta aiemmin. Epäilemättä osuutensa tuolla oli myöskin siinä, että isänsä kuoli paksusuolen syöpään muutamaa vuotta ennen omaa lähtöään.
Kävi äiti töissäkin, ja monet alkoholistit käyvät. Perushoitajan hommia hän teki loppuun asti. Ja kuului hänen elämäänsä paljon muutakin kuin viina, sekin asia varmasti aukeaa tässä, kun tarina kulkee eteenpäin.