Äidinrakkaus

Lienee paikallaan kertoa näin alkuun jotain henkilöstä, jonka elämää ja tekoja tässä kohta revitellään julkisesti.

Muistan kirjoittaneeni koulun ensimmäisillä luokilla (ehkä toisella) äidinkielen tunnilla “meidän äiti” -otsikon alle paljon kaikenlaista faktatietoa äidistäni, kuten  mm.

Meidän äiti tekee ruokaa vain viikonloppuisin

En silloin käsittänyt, miksi se oli aikuisista niin hauskaa. Sittemmin olen ymmärtänyt, että olisi kai jotenkin hilpeää, jos äiti ei ruokkisi lapsiaan viikolla ollenkaan. No, meillä ei kuitenkaan arkipäivinä ollut kotona enää lämmintä ruokaa koulun jälkeen, eikä se ollut minusta mitenkään kummallista. En tiedä monessako perheessä nykyäänkään on, mutta olen ymmärtänyt, että melko tyypillisesti perheen parissa nautitaan myös niin sanottua päivällistä vielä työpäivän jälkeenkin. Eikä kukaan saa nyt tuntea syyllisyyttä, jos näin ei omassa kodissa toimitakaan. Meillä oli yksi lämmin ateria päivässä, piste.

Äitini syntyi 50-luvulla kolmantena lapsena perheeseen, joka lopulta kasvoi kahdeksan hengen taloudeksi. Vähän päälle parikymppisenä hän päätyi naimisiin ja synnytti esikoisensa, minun isoveljeni. 80-luvun alkupuolella ponnahdin maailmaan minä, mutta isäni oli jo poistunut siinä kohtaa kuvioista. Ollakseni tarkka, avioero oli tuomittu voimaan jo reilusti ennen kuin minua laitettiin edes aluille. Joskus asiat vain sattuvat hassussa järjestyksessä.

Äitini jäi siis yksinhuoltajaksi odottaessaan minua, jo toisen kerran. Odotusaikana vanhempani yrittivät vielä kerran yhteiseloa, ilmeisesti koska oli tällainen vahinko päässyt käymään. Tilanteen toivottumuus käy kuitenkin päiväkirjoja lukiessa päivänselväksi jo alkumetreiltä asti, ja lopulliseen eroon tuo parisuhde päätyi muutamaa kuukautta ennen syntymääni. Tähän tulen palaamaan vielä myöhemmässä postauksessa, koska se on yksi asioista joka on kolahtanut näistä päiväkirjoista ja lujaa.

Ja yksinhuoltaja todella tarkoitti tilannetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Isäni ei pakollisia elatusmaksuja lukuunottamatta osallistunut elämäämme millään tavoin. Olen ymmärtänyt, että äitini olisi kuitenkin halunnut saada jonkun fiksun miehen siihen kuvioon mukaan, mutta jostain syystä tuntui kuitenkin tapailevan vain idiootteja. Yksi pidempiaikainen ja selvästi vakavampikin viritelmä siellä oli, mutta sekin kuivui lopulta kasaan.  Yksin hän siis meidät lopulta kasvatti, miehistä tuntui olevan vain harmia pidemmän päälle.

Yhden merkittävän kumppanin äitini kuitenkin löysi elämäänsä, joka jaksoi kulkea rinnalla loppuun saakka. Toverin, jonka kanssa oli hyvä jakaa ilot ja surut. Ystävän, joka lopulta saatteli äitini hautaan kypsässä viidenkymmenen vuoden iässä. Tätä tyyppiä on tietysti tämäkin maa täynnä, on ollut jo pitkään. Sen saa kuka tahansa omaksi pilkkahintaan, sen tilavuudesta n. 38% on etanolia ja tuttavallisemmin se tässäkin tapauksessa tunnetaan nimellä Koskenkorva.

Äitini alkoholisoitui jossain kohtaa varhaisempaa lapsuuttani. Aina hänelle on viina maistunut varmasti enemmän kuin monelle muulle, mutta jossain kohtaa sillä alettiin täyttää jotain tyhjää koloa sydämessä enemmänkin. Tuo liuotin vain on siitä petollinen, ettei se lopulta mitään täytä; luo vain lisää tyhjyyttä. Tämä sairastuminen tulisi määrittelemään peruuttamattomalla tavalla minunkin lapsuuttani ja nuoruuttani.

Tämänkin ihmisen viina siis vei lopullisesti mukanaan eräänä marraskuisena iltana vuosituhannen vaihteen jälkeen ja jätti kuolleen, alastoman kehon isoveljeni löydettäväksi. Sama litku vei äidiltäni myöskin rakkaimman veljensä kahdeksan vuotta aiemmin. Epäilemättä osuutensa tuolla oli myöskin siinä, että isänsä kuoli paksusuolen syöpään muutamaa vuotta ennen omaa lähtöään.

Kävi äiti töissäkin, ja monet alkoholistit käyvät. Perushoitajan hommia hän teki loppuun asti. Ja kuului hänen elämäänsä paljon muutakin kuin viina, sekin asia varmasti aukeaa tässä, kun tarina kulkee eteenpäin.

Mitä, kuka?

Ei, en ole äiti. Olen vajaa nelikymppinen pojankloppi, jonka elämässä äiti ei vaikuta enää elollisena olentona, mutta elää silti yhä vahvasti muistoissani. Tämä näkökulma äidinrakkauteen tulee olemaan siis pitkälti lapsen omakohtaisiin kokemuksiin nojautuva seikkailu.

Omien muistikuvieni tueksi olen kaivanut esille kaikki äitini kirjoittamat päiväkirjat, joista koitan poimia olennaisia juttuja tänne. Saatan kirjoittaa myös muusta äitini elämästä, koska hänellä oli äityiden sivussa myös muutakin elämää. Niin omissa muistoissani kuin noissa päiväkirjoissakin äitiys näyttäytyy monissa eri muodoissa. Siitä lukeminen ei välttämättä tule aina olemaan pelkästään mukavaa, mutta koitan pitää pohjavireen  enemmän positiivisena, asioita silti kaunistelematta.

Yritän pysytellä nimettömänä ja pitää tarinoissa olevat henkilötkin sellaisina. Käytän täällä itsestäni keksittyä nimeä “Mikko”. Toivon, että tätä nimettömyyttä myös kunnioitetaan, jos postauksiin jotain kommentoidaan, koska osa varmasti  tarinoiden perusteella saattaa keksiä ihan oikeita nimiäkin sinne. Vaikka kyse onkin ihan oikeista henkilöistä ja voisin kaikki nämä asiat kertoa myös omalla naamallani, niin annetaan täällä Internetissä kuitenkin henkilöllisyyksien pysyä edes leikisti salassa, vielä kun se on meille sallittua.

Te, jotka tiedätte kuka olen, mutta joille nämä tarinat tulevat uuten asiana: ei tehdä tästä mitään numeroo. Mennyt on mennyttä, keskitytään nykyhetkeen.

Miksi?

Koska, miksipä ei? Omaan lapsuuteeni sisältyy paljon asioita, joiden ei yksinkertaisesti lapsuuteen pitäisi kuulua. Toisaalta lapsuuteni oli kuitenkin osaltaan myös ihan parasta aikaa. Olen niistä melko avoimesti puhunut muutenkin, mutta ehkä tämän blogin kautta ne tavoittavat vielä pari ihmistä lisää, ja ehkä joku näistä kertomistani jutuista on jollekulle teistä jotenkin merkityksellinen. Tämä tulee olemaan myös minulle prosessi, jossa ehkä saan asiat paremmin jäsenneltyä, kun ne on mahdollista kirjoittaa ylös. Olen saanut moneen juttuun myös toista näkökulmaa nyt luettuani noita äitini päiväkirjoja, ja voin sanoa asenteeni jopa hieman muuttuneen siitä, mitä se on ollut aiemmin. Nyt tavaraa yksinkertaisesti on sen verran paljon, että voisi olla oikea hetki asialle jotain tehdä.

No entäs isä?

On minulla isäkin, vieläpä edelleen elossa. Yleisesti ottaen isätkin rakastavat lapsiaan siinä missä äiditkin, mutta tällä kertaa siitä tyypistä ja siltä saamastani rakkaudesta vain ei ole kauheasti kerrottavaa. Ei muistoja, ei dokumentteja, ei oikein mitään. Tulen asiaa varmasti sivuamaan joka tapauksessa, koska ei tuo ihan merkityksetön henkilö silti ole. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että sävy voi olla vähän synkkä tuon ihmisen kohdalla.