Olen ehkä parissakin kohtaa jo sanonut, ettei äitini ollut läpensä paha. Ja olen tainnut luvata kirjoittaa siitä toisestakin puolesta jotain. Tänään taitaa olla sen aika, enkä käytä tässä nyt lähteinä kuin omia muistojani.
Lapsuus
Muutaman iloisemman muiston seurana saattaa kummitella jokin ikävämpi tilanne ennen sitä, mutta ne ovat ehkä senkin vuoksi merkittävämpiä. Ihan varhaisempia on tilanne, jossa on illalla ollut jotain riitelyä, olisimmeko isoveljen kanssa tapelleet (tapeltiin aina) tai muuten vaan tilanne on johtanut siihen, että kumpikin on melko varhain jo ajettu sänkyynsä. En muista sattuiko sellaista usein, mutta tuon kerran muistan, ehkä senkin vuoksi, mitä sitten tapahtui. Äiti nimittäin olikin sen jälkeen tehnyt meille iltapalaksi voileipiä, ja toi ne sinne meidän huoneeseen, ja saimme sängyssä siinä syödä ne vielä. Voi kuulostaa ehkä mitättömältä, mutta edelleen se on niin elävästi mielessä, että se ei minulle ole mitenkään merkityksetön juttu.
Toisinaan, kun tilanne kävi kotona äidin hermoille liian kovaksi, hän saattoi lähteä hetkeksi autolla ajelemaan viilentääkseen tunteitaan. Olimme silloin tosin jo isompia, minäkin alakouluikäinen. Yhden kerran muistan, kun on taas jotain tappelua ollut epäilemättä veljen kanssa, ja siinä kohtaa kun äiti on lähtenyt, olen jäänyt vessaan katkerasti sitäkin itkemään. Ja itkin niin kauan, että äiti tuli takaisin ja tuli lopulta minua lohduttamaan. Ja se tuntui hyvältä. En muista, olisinko sitten niin usein lohdutusta lopulta saanut, kyllä kai. Tällaiset kokemukset kuitenkin minulla sisimmässäni on siitä, että äiti on kyllä ihan oikeasti meitä rakastanut, kaikista ikävistä jutuista huolimatta.
Ala-aste
Sitten on sellaisia muistoja, joissa olen kokenut, että äitini on minua ja minun oikeuksiani puolustanut. Ala-asteeni oli pieni kyläkoulu, jossa kuria piti yläluokkia (3-6) opettanut vanhempi mies, jonka metodit olivat varmaan jopa siihen aikaan hiukan, no, omaperäisiä ainakin. Opettajana hän oli erinomainen, ja etenkin englannin ja matematiikan oppimisen suhteen olen hänelle näin jälkikäteen hyvin kiitollinen. Äitini kuitenkin hyvin nopeasti puuttui tiettyihin kuvioihin, jotka eivät siellä olleet ehkä ihan normaaleita, mutta joille olin lapsena vähän sokea. Ja koen, että äitini oli aina kaikissa asioissa minun puolellani. Minusta tuntui, että muissa sen pikkukylän perheissä opettajaa pidettiin vähän jalustalla, eikä tekojansa niin edes arvosteltu, mutta meillä oli toisin.
Jossain kohtaa ala-asteella saimme pienellä poikaporukalla päähämme tehdä kaikenlaisia tyhmyyksiä. Melko harmittomia juttuja lopulta, ei mitään suurta aineellista vahinkoa, mutta sellaista pikku-raggareiden rajojen hakemista kai. Se kun tuli lopulta ilmi, niin kyseinen opettaja järjesti melkoiset kuulustelut, joiden puitteita moni Itä-Saksan tiedusteluorganisaation upseerikin olisi varmasti kyynel silmäkulmassa ylpeänä ihaillut. Sanomattakin kai on selvää, että lapsen mielessä koko juttu paisui silloin vähän liian suuriin mittasuhteisiin. Sitten kun kuulusteluista kerätty tiedusteluraportti piti palauttaa huoltajan nimikirjoituksella varustettuna opettajalle, niin olin melko varma, että nyt tulee jo kotoakin huutia. Jätin paperin pöydälle ja häivyin ulos piiloon. Myöhemmin isoveljeni tuli minua sieltä hakemaan ja kertoi, että äitini on siellä tunnin puhunut opettajani kanssa ja läksyttänyt tätä tekosistaan. Eikä äiti ollut minulle edes vihainen, kaipa tuo ymmärsi, että tuossa oli ollut jo rangaistusta tarpeeksi. Piti tekojamme varmaan enemmän semmoisina poikien kolttosina.
Yläaste
Yläasteella menin ihastumaan tyttöön, jolla oli hetki sitten mennyt poikki poikaystävänsä kanssa. Mitään ei olisi varmaan tapahtunut tässäkään tapauksessa ilman tytön aloitetta, mitenkään aktiivinen en siis ollut. Kuten siinä iässä on tapana, niin ainahan sitä voi palata “entisen” kanssa yhteenkin, niinkuin tässäkin tapauksessa. Jotenkin minusta tietysti leivottiin se pahantekijä siinä kuviossa, ja aika iso joukko vahemman vuosiluokan “isompia” poikia minulle aukoi päätänsä ja uhkailivat ties millä pitkin vuotta. Tämä poikaystävä kun oli siis minua vuotta vanhempi ja varmaan koki jotain epävarmuutta siitä, että tällainen nuorempi kolli pystyi samaan kuin hänkin. Olin jo melko varma, että turpasaunaksi se vielä menee, mutta ei sitten kuitenkaan. Ikinä en siitä tietenkään kotona puhunut, mutta jotain kautta äitinikin tietoon tämä tilanne oli tullut, kun tiesi vielä sen pahimman kiusaajan nimenkin. Joskus vain siitä ohimennen mainitsi, että jos kyseinen tyyppi (jonka lempinimi muuten oli ‘Karva’, en tiedä miksi) aiheuttaisi vielä ongelmia, niin pitäisi vain siitä sitten kotona mainita. No, koska tilanne ei ikinä äitinyt kovin pahaksi, niin ei sitä tarvinnut sen paremmin selvitellä. Arvostan silti sitäkin, että äitini oli sen verran hommista kartalla, että olisi varmaan pyydettäessä ollut avuksikin. Vaikka ei kai sitä pahimman teini-iän tunnoissaan nyt kukaan äidiltään menisi apua pyytämään.
Ja lopuksi
Vaikka meillä ei ikinä aineellisissa rikkauksissa kylvettykään, niin oli silti joitakin jouluja, jolloin jollain kurilla äiti oli saanut hankittua ainakin meidän mittapuulla melko kalliita lahoja. Kuten yhtenä jouluna sen ajan suosituimman pelikonsolin. Äiti tiesi hyvin tarkkaan, mikä olisi ollut se, mitä eniten toivottiin, eikä pienintäkään aavistusta ollut siitä, että sellainen oikeasti tulisi. Koska muuten tilanne esimerkiksi Legojen hankkimisen suhteen oli useimmiten se, että säästin omista synttärirahoista ja muista niin kauan, että lopulta sain itse ostettua sen, mitä halusin.
Ja tehtiin me äidin kanssa retkiä luontoon, kun olin nuorempi ja paljon kahdestaan kotona oltiin. Ei mitään sen kummempaa, ehkä käytiin marjoja poimimassa tai sitten muuten vaan kävelyllä tai pyöräilemässä. Ne olivat ihan mukavaa ajanvietettä, vaikkei niissä nyt usein mitään varsinaista päämäärää ollutkaan. Ehkä ei olisi ollut rahallisesti kauheasti kummempaan varaaakaan, mutta kyllä nuo silti minusta olivat arvokkaita juttuja. Ei ne lapset ihan kauheasti aikuisilta vaadi, jotta lapsuuteen kehittyy niitä onnellisiakin muistoja. Ja ne muistot helposti kompensoi aika paljonkin kaikkea ikävää, mitä on sitten voinut muuten sattua. Menkää tekemään juttuja niiden ipanoiden kanssa, kyllä se on niille tärkeää, vaikkei se itsestä aina niin kummoiselta tuntuisikaan.
Loppuun lainaus tyttäreni suusta tältä illalta:
Musta on isä kiva, kun sää aina leikit näillä pehmoleluilla niin kuin ne eläis.
