Mitä, kuka?
Ei, en ole äiti. Olen vajaa nelikymppinen pojankloppi, jonka elämässä äiti ei vaikuta enää elollisena olentona, mutta elää silti yhä vahvasti muistoissani. Tämä näkökulma äidinrakkauteen tulee olemaan siis pitkälti lapsen omakohtaisiin kokemuksiin nojautuva seikkailu.
Omien muistikuvieni tueksi olen kaivanut esille kaikki äitini kirjoittamat päiväkirjat, joista koitan poimia olennaisia juttuja tänne. Saatan kirjoittaa myös muusta äitini elämästä, koska hänellä oli äityiden sivussa myös muutakin elämää. Niin omissa muistoissani kuin noissa päiväkirjoissakin äitiys näyttäytyy monissa eri muodoissa. Siitä lukeminen ei välttämättä tule aina olemaan pelkästään mukavaa, mutta koitan pitää pohjavireen enemmän positiivisena, asioita silti kaunistelematta.
Yritän pysytellä nimettömänä ja pitää tarinoissa olevat henkilötkin sellaisina. Käytän täällä itsestäni keksittyä nimeä “Mikko”. Toivon, että tätä nimettömyyttä myös kunnioitetaan, jos postauksiin jotain kommentoidaan, koska osa varmasti tarinoiden perusteella saattaa keksiä ihan oikeita nimiäkin sinne. Vaikka kyse onkin ihan oikeista henkilöistä ja voisin kaikki nämä asiat kertoa myös omalla naamallani, niin annetaan täällä Internetissä kuitenkin henkilöllisyyksien pysyä edes leikisti salassa, vielä kun se on meille sallittua.
Te, jotka tiedätte kuka olen, mutta joille nämä tarinat tulevat uuten asiana: ei tehdä tästä mitään numeroo. Mennyt on mennyttä, keskitytään nykyhetkeen.
Miksi?
Koska, miksipä ei? Omaan lapsuuteeni sisältyy paljon asioita, joiden ei yksinkertaisesti lapsuuteen pitäisi kuulua. Toisaalta lapsuuteni oli kuitenkin osaltaan myös ihan parasta aikaa. Olen niistä melko avoimesti puhunut muutenkin, mutta ehkä tämän blogin kautta ne tavoittavat vielä pari ihmistä lisää, ja ehkä joku näistä kertomistani jutuista on jollekulle teistä jotenkin merkityksellinen. Tämä tulee olemaan myös minulle prosessi, jossa ehkä saan asiat paremmin jäsenneltyä, kun ne on mahdollista kirjoittaa ylös. Olen saanut moneen juttuun myös toista näkökulmaa nyt luettuani noita äitini päiväkirjoja, ja voin sanoa asenteeni jopa hieman muuttuneen siitä, mitä se on ollut aiemmin. Nyt tavaraa yksinkertaisesti on sen verran paljon, että voisi olla oikea hetki asialle jotain tehdä.
No entäs isä?
On minulla isäkin, vieläpä edelleen elossa. Yleisesti ottaen isätkin rakastavat lapsiaan siinä missä äiditkin, mutta tällä kertaa siitä tyypistä ja siltä saamastani rakkaudesta vain ei ole kauheasti kerrottavaa. Ei muistoja, ei dokumentteja, ei oikein mitään. Tulen asiaa varmasti sivuamaan joka tapauksessa, koska ei tuo ihan merkityksetön henkilö silti ole. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että sävy voi olla vähän synkkä tuon ihmisen kohdalla.