Tällaisen tekstin kirjoittelin nelisen kuukautta sitten (toukokuussa, kun nyt elämme syyskuuta), mutta jätin sen keskeneräisenä makaamaan, kun muu elämä vei hiukan mukanaan. Se vaikuttaa kuitenkin ihan julkaisukelpoiselta, niin taidan lätkäistä sen nyt linjoille sen paremmin ajattelematta ja alan perään työstämään jo seuraavaa.
Joskus kun oikein vauhtiin pääsee, niin päässä pyörii monenlaisia kysymyksiä omaan itseeni liittyen. Pari toisiinsa liittyvää teemaa on jonkun verran kieppunut mielessä, joita yritän nyt purkaa hiukan auki itsellenikin. Toinen on sellainen kevyehkö itsensä tarkastelu alaotsikolla “minkälainen oikeastaan olen?” ja toinen tähän suoraan jatkoksi “miksi olen tällainen?”
No minkälainen?
Itsensä tarkastelu täysin ulkopuolelta on haastava prosessi ja joiltakin osin vaatii hieman nöyrtymistä ja tosiasioiden myöntämistä, hyvässä ja pahassa. Sellainen peruskaava, jonka varmaan aika monikin jakaa on tiivistetysti se, että teen sata lasissa asioita, joista tykkään ja vastaavasti vältteden niiden asioiden tekoa, jotka eivät niinkään kiinnosta tai jotka ovat jollain tapaa epämiellyttäviä tai ahdistavia. Kyse ei ole suuren suurista asioista: saatan vaikka jättää laskuja maksamatta ajoissa vain, koska en jaksa vaivata päätäni niin merkityksettömillä asioilla. Tai toisinkin päin, jätän laskuja lähettämättä ajoissa, vaikka toimeentuloni on täysin siitä riippuvainen. Tiedän, että kyseiset toimet olisivat vain pieniä muodollisuuksia, mutta jotenkin ne vain jäävät hoitamatta, kunnes on ihan pakko. Tämä sama kaava siirtyy helposti myös työelämään, joissa ne tylsät ja puuduttavatkin asiat vain pitäisi hoitaa.
Tähän ongelmaan olen koittanut viimeaikoina pureutua ja olen jotain valoa siihen saanutkin, pääasiassa lukemalla asioista jotka minua kiinnostavat ja sieltä salakavalasti asioita oivaltaen. Vaikka elämässä pitäisikin pääsääntöisesti noudattaa sitä sääntöä, että pitää tehdä nimenomaan sitä mistä tykkää ja jättää kaikki muu, niin ei sitä voi silti loputtomiin soveltaa ja paeta sen avulla arkitodellisuutta.
Asioista innostuminenkin voi toki lähteä lapasesta herkästi, vaikken pääosin pidäkään sitä negatiivisena asiana. Pidän tätä esimerkiksi aika tärkeänä elementtinä siinä, minkä takia olen joillakin osa-alueilla työssäni jopa omasta mielestäni aika pätevä. Jokin itselleni uusi ja outo asia saattaa yksinkertaisesti kiinnostaa niin paljon, että lataan kaikki voimavarani sen tutkimiseen ja opetteluun ja yhtäkkiä huomaankin, että olen oppinut jonkin uuden taidon. Suurin osa siitä osaamisesta, jota työssäni tarvitsen, olen hankkinut nimenomaan tekemällä, en koulussa istumalla.
Joskus liika innostuminenkin voi lyödä silti näpeille, etenkin kun siihen yhdistää kroonisen kyvyttömyyden sanoa “ei”. Silloin sitä ensinnäkin haalii tehtäväkseen liikaa hommia ja toisaalta, jos joku erehtyy vielä ehdottamaan lisää, niin siitä on hankala kieltäytyä. Etenkin, jos näyttää siltä, että ketään muuta ei isommin tunnu se kiinnostavan. Koska jonkunhan se on pakko lopulta tehdä. Yhdistystoiminta ja muunlainen vapaaehtoistyö on muuten oikein oivallinen keino polttaa itsensä loppuun, jos kärsii tällaisesta ongelmasta. Tuohon on vain pitäny koittaa etsiä jonkinlainen keskitie toteamalla, että jokin asia ei oikeasti enää kiinnosta niin paljoa ja keskittyä sitten vähempään määrään asioita. Koska jotkin asiat vain ovat niin itselleni tärkeitä, että kokonaan niistä en voi luopua.
Tuon kokonaisuuden miksi-osuuteen en oikein ole keksinyt mitään pätevää selitystä. Varmaan yleisestä “pärjään yksin” -koodistani on vain tullut johdettua sellainen harhakäsitys, että voisin hoitaa omien asioideni lisäksi vaikka mitä muitakin. “Tykkään auttaa muita” on myös jotenkin niin sisäänkirjoitettu piirre minussa, että se helposti johtaa liian ison palan haukkaamiseen. En pidä sitä missään nimessä huonona piirteenä, mutta ymmärrän sen helposti johtavan hankaliinkin tilanteisiin. Toisten auttamiseen kiteytyy kuitenkin niin paljon se, mitä teen työkseni, että siinä se on ihan aidosti minulle jopa eduksi, koska saan sillä leivän pöytään.
Muutaman kuukauden takaa löytyy myös tapaus, jossa toisten auttaminen on selvästi ollut juuri silloin monella tavalla arvokas asia, myös minulle itselleni. Siinä koin olevani oikeassa elementissäni ja tapaus oli kokonaisuutena myös sen verran vavisuttava, että siinä on pureskeltavaa vielä hetkeksi aikaa eteenpäin. Siitä tuli sellainen hyvin vahva “minun kuului olla juuri tuossa” -fiilis ja se avasi silmiäni näkemään paljon uusia asioita. Olen erittäin kiitollinen, että tuohon rooliin nimenomaan minut kelpuutettiin.
Lapset
Viimeaikoina olen myös entistä enemmän huomannut, miten lapset oikeasti ovat minun heikko kohtani. En tiedä miten pitkälle menneisyyteen se juontuu, mutta viimeistään silloin teini-ikäisenä pieniä serkkutyttöjäni vahtiessa se on kaiketi ainakin konkretisoitunut. Se oli jo silloin mukavaa puuhaa ja onnistui jotenkin luontevasti, tästä mahdollisuudesta olen paljon tädilleni velkaa, vaikka enemmän ajattelen siitäkin nykyisin jo niin, että sen vain kuului mennä noin.
Olen joka tapauksessa havahtunut siihen todellisuuteen, että löydän itseni hyvin usein jollain tapaa lasten parista. Omien lasten harrastukset ovat olleet oivallinen väylä päätyä touhuamaan niihin kuvioihin itsekin, kun vapaaehtoisia ei niissä useinkaan ole ylimäärisiä. On vaikea edes kuvailla sitä tunnetta, kun vaikka talvisella partioleirillä on jossain määrin vastuussa vajaasta kymmenestä melko tutusta lapsesta ja saa siellä painaa niiden kanssa yhdessä iltamyöhään aina nukkumaanmenoon saakka. Siinä on jotain taianomaista, ja jos nuo kokemukset varmasti lapsillekin ovat ikimuistoisia, niin eivät ne ole minulle yhtään sen vähempiä. Vaikkeivat olisikaan omia lapsia, niin erittäin rakkaita kuitenkin noista jokainen. Eläminen tällaisessa hyvähenkisessä, tiiviissä yhteisössä tuo aikuisten lisäksi monet lapset myös aika läheisiksi, ja siitä saan paljon voimia.
Se, mikä niissä lapsissa sitten oikein kiehtoo, on hankalempi määritellä. Kai se on osittain se, että lapset ovat tulevaisuus, ihan konkreettisestikin. Meillä on aikuisina tietyllä tapaa käsissämme vetovastuu tästä maailmasta, meitä vanhemman polven jo pikkuhiljaa siirtyessä sivuun, mutta lapset ovat ne, jotka tätä tulevaisuudessa pyörittävät. Vielä he ovat kuitenkin lapsia, ja siihen pitäisi jokaisen meistä antaa mahdollismman hyvät puitteet. Vielä he saavat olla lapsia ja nauttia siitä ajasta täysillä, onhan siinä mukanaolo ihan ainutlaatuinen mahdollisuus aikuisillekin. Myönnän, että osittain haen sieltä kai jotain sellaisia kokemuksia, joita vaille olen lapsuudessa jäänyt. Enkä sano sitä häpeillen vaan jopa pienellä ylpeydellä. Ei ole aikuisenakaan myöhäistä ottaa takaisin sitä aikaa, vaikka rooli tässä kohtaa onkin jo vähän erilainen. Onko lapselle mikään sen hienompaa kuin aikuinen, joka vielä lähtee leikkeihin mukaan tai ylipäätään puuhastelee jotain samaa lasten kanssa? Sen sijaan, että katkerana surkuttele sitä, kun itsellä ei ollut lapsuudessa tuollaisia juttuja, mihin itsekin sorrun välillä, niin voisi vain lähteä rohkeasti mukaan.
