Joo, ei ole hetkeen tullut uusia juttuja, sen ovat varmaan huomanneet muutkin kuin tarkkasilmäisimmät. Viimeisten viikkojen aikana on tapahtunut isoja ja hiukan yllättäviäkin asioita, joiden pureskelussa ja järjestelyissä on palanut aikaa ja keskittymiskykyä.
Avioero
Mitäpä sitä kiertelemään. Allekirjoittaneen 15v kestänyt suhde tulevan ex-vaimooni on nyt päättymässä. Voin avoimesti myöntää, että suhde ei ole voinut kovin hyvin tässä viimeaikoina. Yksityiskohdat ja lopulta syyt eroon eivät ole niin merkityksellisiä, mutta taustalla oli ongelmia pidemmältä aikaväliltä, jotka eivät yrityksistä huolimatta lähteneet ratkeamaan. Yritettiinkö sitten riittävästi, eikö jompi kumpi tehnyt tarpeeksi, olisiko lisäaika auttanut vielä, sellaista sitä kai miettii tässä kohtaa. Nyt kun on hetken asiaa jo ehtinyt pohtimaan ja tarkastelemaan suhteen historiaa, niin kokonaisuus on kuitenkin niin iso, että en koe että olisin ainakaan itse siitä enää selvinnyt. En ole luovuttajatyyppiä, ja menen kyllä valalle siitä, ettei ole myöskään se ihminen, joka kanssani tämän taipaleen on yhdessä kulkenut. Meidät tuntevat ihmiset kyllä tietävät jotain siitä, minkälaisen paskan läpi ollaan rämmitty yhdessä. Kaikista näistä vuosista olen kiitollinen, yhtäkään en vaihtaisi pois, ongelmista huolimatta. Kumpikin on tässä saanut kasvaa kohtuu turvallisessa ympäristössä, eikä isompaa katkeruutta näistä ajoista ymmärtääkseni ole kummallakaan mukana raahattavana.
Kaikesta huolimatta, jossain kohtaa on vain syytä katsoa totuutta silmiin ja todeta, että ainoa oikea ratkaisu on nyt vain lähteä eri suuntiin. Ehkä oikea hetkikin oli nyt, kun sen vielä pystyi kohtalaisessa sovussa tekemään, ennen kuin olisimme toisiamme loukanneet sen enempää. Olemme vielä mielestäni nuoria, elämää on elettävänä ja monta mahdollisuutta kummallakin auki. Lapsista ei tarvitse riidellä, he saavat olla kummankin vanhemman luona ja isä ja äiti edelleen yhdessä ja sovussa hoitavat asioita. Nuorempi lapsista onkin asiasta kertoessaan todennut, että “isä ja äiti eivät tule enää toimeen keskenään”, mikä on varmasti todella tiiviisti se totuus, mistä tässä on kyse.
Rakkauden ottaminen vastaan
Aiemminkin jo, mutta tänään etenkin on esiin tullut sellainen kysymys, että osaanko oikeasti itse ottaa rakkautta vastaan. Äkkiä ajateltuna sen pitäisi kai olla kovinkin helppoa, mikäpä siinä kun on vain rakastettuna. Tokihan se vika varmasti on muissa (niinkuin aina), jos ei koe olevansa rakastettu, eikö? No oikeastihan se rakkauden vastaanottaminen ei ole niin yksioikoinen asia.
Sen verran olen tässä parisuhteen kiemuroita selvitellessäni oppinut, että on olemassa sellainen asia kuin “rakkauden kieli”. Rakkautta kun voi osoittaa toista kohtaan monella tavalla: sanoilla, pienillä huomaavaisuuksilla, palveluksilla, kosketuksella, läheisyydellä ja monilla muilla. Jokaisella meillä on yleensä jokin noista se kaikista luontevin kieli rakkaudelle niin antaa itse kuin ottaa sitä myös vastaan. Ja vaikka kuinka se puoliso olisikin muuten täydellinen, niin näiltä osin usein eroamme toisistamme. Ja se on yksi asia, jossa parisuhteessa vain pitäisi joustaa, kumpaankin suuntaan. Pitäisi toisaalta tietoisesti osoittaa rakkautta toiselle sillä kielellä, jota hän kaikista herkiten ottaa vastaan. Toisaalta taas pitäisi nähdä se toiselle luontevin tapa osoittaa rakkautta aitona pyrkimyksenä ja harjoitella ottamaan myös itsekin sitä vastaan.
Itselläni varmaan perimmäinen ongelma on voinut olla juuri se, etten osaa ottaa rakkautta kovin helposti vastaan millään kielellä. Se mistä se johtuu, juontuu helposti sinne lapsuuteen ja kokemuksiin siellä. Kyllä äiti meitä varmasti rakasti, sitä en epäile hetkeäkään. Se ei kuitenkaan lapselle tai kenellekään tietona yksistään oikein riitä, kun lapsi etenkin elää pitkälti kokemuksiensa kautta ja oppii niistä. Kun koitan miettiä, että minkälaiselta rakkaudelta olen sitten jäänyt paitsi, niin en rehellisesti sanottuna oikein edes tiedä, että mitä olisin silloinkaan kaivannut.
Sitä kai oppi olemaan kaipaamatta sitä, kun ei sitä kerran ollut tarjolla. Sen sijaan itse joutui oppimaan välittämään toisista jo varhaisessa vaiheessa ja tietyllä tapaa sitä kautta myös osoittamaan rakkauttaan, joskin pakon edessä. Näin olen kasvanut sellaiseen “en tarvitse ketään” -malliin, jossa elän edelleenkin. Ja vaikka sen monesti voi kääntää myös vahvuudeksi, niin on se pidemmän päälle haitallista, etenkin parisuhteessa.
En myöskään ollut varmaan niin mestari osoittamaankaan rakkauta juuri sillä kielellä, jota puoliso olisi kaivannut. Ehkä motivaation puute siinä johtui osin myös siitä, kun en itse koe kaipaavani mitään siltä saralta, niin tuntui sitten merkityksettömältä yrittää itsekään liikaa.
Tulevaisuus?
Tämänkaltaiset asiat ja niiden tajuaminen lopulta ovat sellaisia, että niitä pitäisi kai pystyä jotenkin työstämään ja parantamaan. Ja pitäisi ajatella se prosessi varsinkin oman itsensä kannalta, eikä niinkään siten, että voisi vielä joskus kuvitella olevansa parisuhteessa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olisi syytä hetki miettiä tekosiaan ihan omissa oloissaan vain ja saada päätään kuntoon tältä osin. Ehkä sitten voisi olla mahdollista tulevaisuudessa ajatella jakavansa elämää enemmän jonkun toisen aikuisenkin kanssa. Tällä hetkellä lapset ja lähimmät ystävät ovat ne, jotka tuntuvat tärkeimmiltä ihmissuhteilta ja aion keskittyä niiden hoitamiseen. Siinä samalla saa itsekin levähtää, kun ei juuri tarvitse murehtia sitä, että osaanko oikeasti rakastaa. Luottavaisin mielin kuitenkin painan eteenpäin ja katson, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.