Olen koittanut tarkoituksella aloitella tätä blogia niin, etten tuo kaikkia ikäviä juttuja heti pintaan, vaikka niitä vähän tuossa edellisessäkin postauksessa tuli esiin niiltä ajoin, kun olin jo teini-ikäinen. Tietyllä tapaa ne ajat ovat olleetkin raskaimpia henkisesti, kun oli ehtinyt jo vähän jotain kypsymistä muutenkin ihmisenä tapahtua. En haluaisi käyttää tätä blogia pelkästään oksennusämpärinä, mihin vain yökkään kaikki ikävimmät muistot muiden kauhisteltaviksi.
Äidissäni oli hyviä puolia paljonkin, ja noita päiväkirjoja lukemalla olen löytänyt niitä vielä lisää. Sellaisia asioita, joita en yksinkertaisesti ole voinut tietää, kun ne ovat olleet pitkälti pään sisällä. Palaan niihinkin varmasti vielä myöhemmin omana kokonaisuutena, koska sieltä ei mitään yksittäistä juttua voi oikein edes esimerkiksi poimia. Kaikkensa teki lastensa eteen, mutta alkoholismi ja toisaalta jonkinlaiset mielenterveysongelmat myös siellä taustalla ajoivat ihmisen vähän väärään suuntaan. Ei kukaan tee sellaista tahalteen, tämä on näiden juttujen lukijoidenkin hyvä pitää mielessä. En ole katkera äidilleni, vaikka seuraavassa tuleekin myös sitä nurjaa puolta esille.
Varhaisempi lapsuus
En ole ihan täyttä aikajanaa saanut muodostettua vielä oman syntymäni jälkeen ensimmäisistä vuosista, koska sieltä puuttuu välistä paljon tavaraa, ilmeisesti vain koska ei ole kirjoitettu. Tai sitten ne päiväkirjat on hävitetty, kuka tietää. Enkä ole kaikkia jaksanut vielä lukea muutenkaan.
Kun olen ollut 5v ja isoveljeni 10v, löytyy sieltä yksi kohta josta on hyvä alkaa. Asuimme tuolloin sellaisessa ankeassa kerrostalolähiössä.
[enoni perheineen] kävi eilen ex-tempore uutta mitsubishiä koeajamassa. Mukava yllätys. Ajattelin vain korkeimman johdatusta siinäkin, että olin kotona puoli kymmeneltä lauantai-iltana, kun tulivat. Ajattele nyt, jos olisin ollut kapakassa ja pojat yksin kotona tms…
Edellisiltana kyllä olin, vaikka olikin iltavuoro. Ja mieskin oli mukana, vaan samontein passitin pois
Tähän tiivistyy todella paljon sitä, mitä se on ollut. Ja vaikka olenkin tuossa ollut jo 5v, niin tätä on varmaan käynyt jo vähän varhemminkin, mutta mennään hatarilla muistikuvilla, niin en vanno mitään. Joka tapauksessa muistan itse näitä asioita myös jo, eikä tuo tosiaan ole ollut mikään ainut laatuaan oleva tapaus.
Eli käytännössä, jos äiti ei saanut lapsenvahtia kapakkareissulle, niin ainahan lapset voi jättää keskenään kotiin. Koska onhan tuollainen 9-10v poika ihan pätevä lapsenvahti jo. Ihan täsmällisen tarkkoja muistikuvia minulla ei noista kerroista ole, olen kuitenkin ollut aika pieni silloin vielä. Mutta sen muistan, että äiti usein lähti iltaisin johonkin, ja se kai oli olevinaan ihan normaaliakin. Ja tultiin me kai isoveljen kanssa ihan hyvin siellä toimeen. Mutta sitten tullaan asiaan, josta isovelikin kantaa vielä huonoa omaatuntoa.
Koska tuon ikäinen poika haluaisi varmaan monesti olla omienkin kavereiden kanssa, eikä aina vain vahtia sitä pikkuveljeä, niin hän toisinaan lähti itsekin ulos, jättäen minut siis yksin illalla kotiin. Se, voin sanoa, oli pelottavaa. Vaikken paljoa muistakaan, niin sen muistan, että anelin veljeltä, ettei se lähtisi. Muistan sen paniikin, kun tajusin että isoveli oli kirjoittamassa lappua, jossa kertoi olevansa pihalla. Lappua sitä varten, jos äiti tulisi kotiin, niin ei ihmettelisi missä hän olisi. Mitä sitten tapahtui, niin en tiedä. En yksinkertaisesti muista millaista se on ollut, mitä olen tehnyt, enkä sitä kuinka kauan siellä yksin jouduin olemaan. Kaikki on mustaa, kai se jotain kertoo sekin. Koska onhan tuollainen 9-10v poika ihan pätevä lapsenvahti jo.
Enkä missään nimessä syytä isoveljeäni. Hän on maailman paras isoveli, ja kahdestaan ollaan kyllä pärjäilty enemmän kuin hyvin noista vuosista asti, ja on ollut hauskaakin. On tehty majoja, rompattu autiotaloja, pöllitty pornolehtieä äidin miesystävältä ja kaikkea sellaista. Hänen tekemisensä ei nyt sen paremmin liity tähän, väärinhän tässä teki tasan se ihminen, jonka mielestä oli kovinkin fiksua jättää lapset keskenkään kotiin ja lähteä baarista seuraa hakemaan. Noin kärjistetysti sanottuna. En kovin hyviä perusteluja keksi tuolle toiminnalle. En, vaikka yrittäisin kovasti. Ja sitäpaitsi, kerroin niistä pornolehdistä äidille myöhemmin, kun suutuin isoveljelle. Siitäs sai.
Myöhäisempi lapsuus
Noissa aiemmissa kokemuksissa en vielä edes tiennyt alkoholista ja sen roolista mitään. Kovin nuorenahan lapset eivät aikuisesta sitä huomaa, että se on humalassa. Tai ehkä osaavat havainnoida muutoksia käytöksessä, mutta eivät osaa sitä eritellä humalaksi, eikä se välttämättä silleen ahdista.
Mutta sitten tulee se päivä, kun sen tajuaa, eikä siitä ole enää paluuta. En ole itsekään täysin varma omista ikävuosista, kun se todellisuus on vasten kasvoja iskeytynyt. Muutimme maalle, kun elettiin kultaisen kasarin loppuvuosia ja minun kouluni oli alkamassa. En tiedä paljonko valehtelen, jos sanon että olisin voinut olla 11v, kun äitini alkoholinkäyttö alkoi lähteä enemmän käsistä, ainakin minun näkökulmastani.
Maalla keitetään paljon pontikkaa, jos ette tienneet. Jopa minä tiesin useamman paikan siitä ihan läheltä, kun ei sitä juuri salailtu. Ja olen myöhemmin itsekin vetänyt ihan kunnon lärvejä sillä myrkyllä, karmeeta tavaraa. Äitini tutustui myös yhteen naapuriin, joka ponua keitteli. Ja kun kapakkoja ei enää lähellä ollut, niin kai tuo oli sitten seuraavaksi paras vaihtoehto. Silloin äidin “iltalenkit” alkoivat venyä pitkiksi, ja sieltä tultiin kohtalaisessa kännissä kotiin.
Usein aloin illalla huolestumaan ja soittelemaan kyseiseen naapuriin äidin perään. Ja se äijä yleensä valehteli ensin, ettei äiti muka ollut siellä. Ei siinä sitten auttanut kuin lähteä itse hakemaan äitiä kotiin. Koska vaihtoehtona oli odotella yksin illan pimetessä kotona, eikä sekään tuntunut kivalta. Isoveljeni ei tuolloin useinkaan ollut kotona, koska kävi koulua toisella paikkakunnalla.
Eräänä talvisena viikonloppuna oli jälleen edessä tällainen hakureissu. Kun lopulta sain äidin lähtemään liikkeelle, niin ei siitä meinannut tulla mitään, niin tolkuttomassa kännissä tuo oli. Matkaa kotiin oli ehkä maksimissaan 2km. Siellä katuvalottoman maaseudun teillä taluttelin äitiä, pysähdeltiin välillä kun piti levätä ja polttaa tupakkaa ja sen sellaista. Sitten tuli stoppi, enkä saanut enää äitiä liikkeelle, se ei vaan jaksanut lähteä. Ja siinä kohtaa alkoholia on oikeasti pitänyt nauttia aika reilusti liikaa, kun ei oikein sanojakaan tullut enää. Mitä siinä voi tehdä? Ei usko puhetta, ei huutoa, ei mitään. Enkä minä ollut niin iso, että olisin saanut sen siitä raahattua. Sinne oli pakko jättää pimeälle tielle äiti ja kävellä kotiin. Ja kyllä, se oli oikeasti niin hirveää, miltä se kuulostaakin. En vain voinut muuta.
En muista tarkasti, että oliko isoveljeni silloin ollutkin kotona, vai oliko hän ilmaantunut sinne viikonlopuksi sillä välin, kun olin itse hakemassa äitiä, mutta oli kuitenkin. Olipa siinä sitten hieno itku kurkussa selittää, että “ei se vaan lähtenyt enää” ja tuntea myös syyllisyyttä siitä. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin ollut yksin kotona, mutta siitä suunnistimme sitten taskulampun kanssa kohti sitä pistettä, mihin äiti oli jäänyt. Ja olihan se lähtenytkin siitä liikkelle, ei vaan näkynyt enää missään. Lopulta huomasimme, että oli tyylikkäästi kävellyt yhden T-risteyksen pitkäksi, rämpinyt hetken hangessa ja simahtanut sinne. Isoveljen karjumisella ja fysiikalla se sieltä sitten lopulta saatiin takaisin, onnellisesti kotiin.
Tuollaista se oli, lapsuus. Ehkä tuo yksittäinen kokemus oli pahin kaikista jollain tapaa, kun siinä on niin monta elementtiä mukana, mutta tuolla linjalla mentiin. Kesällä naapurista pääsi peltojen ja joen poikki kotiin, selvinpäin se onnistuisi myös kastelematta vaatteitaan tasapainoilemalla padon ja laiturin kautta. Ainakin kertaalleen olen kuitenkin märät vaatteet äidiltä kotona riisunut ja talutellut sänkyyn nukkumaan. En tiedä miten lähellä on silloin ollut lähtö, enkä jaksa sillä liikaa päätäni vaivata. Huvittava asia tähän jokeen liittyen kuitenkin on se, että äitini on kertonut usein nähneensä painajaista siitä, että minä olisin sihen jokeen hukkunut. Mutta enhän minä edes silloin juonut viinaa, olihan pöhkö painajainen se.
Ajatuksia
Ammattitaitoni ei riitä määrittelemään, että mitä kaikkia tuollainen lapsuus on minulle tehnyt, mutta kai sieltä joitakin haavoja on voinut jäädä. Ehkä pahinta kuitenkin oli se, että asian kanssa oli täysin yksin. Ei ollut ketään, kenelle kertoa. Kun ainoa turvallinen aikuinen elämässä oli se äiti, joka sitten oli mitä oli. Kerran uhkasin kertoa äitini vanhemmille, ja siitä äitikin oli hiukan säikähtänyt, kun selvinpäin sitten tuli kertomaan, kuinka typerää se olisi. Enkä tietenkään siis sitä tehnyt, kukas sitä nyt äidille haluaisi pahaa mieltä aiheuttaa.
Joten, aikuiset. Jos teillä on pienintäkään hajua, siis ihan vain pienintäkään, että lähipiirissä lapset saattaisivat altistua tällaiselle hiukan näkymättömällekin hirveydelle, niin tehkää jotain. Ei sitä ehkä aina voi suoraan huomata, mutta kannattaa luottaa myös intuitioon. Ja kyllä lapsiltakin voi kysellä, jos on pieninkin epäilys. Ei se ole mitään urkkimista, se on välittämistä. Kokemuksesta tiedän, että lapset eivät kovin herkästi näistä omatoimisesti puhu.