Tänään on erityinen päivä, joten tämä blogikin poikkeaa hiukan sivuraiteille aiheesta, mutta ei kuitenkaan liikaa. Oman äitini lisäksi olen päässyt läheltä seuraamaan erästä toistakin äitiä, näkemään ja havainnoimaan asioita äidinrakkaudesta myös siitä puolesta.
Omistan tämän kirjoituksen tuolle äidille, johonka tutustuin vuosituhannen vaihteen jälkeen omituisten sattumien kautta, vaikken nyt tässä valossa ehkä pidä niitä enää niinkään sattumina. Itse en ollut oikein jyvällä siitä, mitä on tapahtumassa, mutta tuolle tulevalle äidille se ehkä oli jotenkin selvempää. Hän nimittäin sen kummemmin empimättä lähti viikonlopuksi luokseni toisesta kaupungista ja pakkasi mukaan myös kaksi kissaansa. Voin avoimesti myöntää, että olin kyllä ihastunut tuohon ihmiseen jo siinä kohtaa, mutta en oikein arvannut tehdä itse aloitetta. Aattelin, että tutustutaan nyt tässä ja katsotaan sitten. Ja voi pojat, että me tutustuttiin.
Tuo nainen tuli elämääni juuri oikealla hetkellä. Melko pikaisesti päädyimme naimisiin, ja yksi viimeisimpiä valokuvia omasta äidistäni on nimenomaan meidän häistä. Niistä juhlista ei nimittäin ehtinyt kulumaan kuin muutama kuukausi, jonka jälkeen vietettiin hiukan surumielisempiä juhlia, kun äitini siunattiin haudan lepoon. Se, että tämä tuore vaimoni oli rinnallani siinä hetkessä, on varmasti auttanut minua pääsemään sen pahimman kohdan ohitse. Muistan edelleen ne lohdutuksen sanat, jotka hän minulle sanoi tuona ensimmäisenä yönä äitini kuoleman jälkeen, kun ei uni tahtonut sängyssä tulla.
Mä vaikka kannan sut tästä yli
On ehkä vähän surullista, että tuo henkinen tukeni ei ehtinyt liiemmälti tutustua anoppiinsa. Pääsi sen sijaan jynssäämän veritahroja portaista äitini kotitalossa yhdessä tätieni kanssa. Siinäpä homma tuoreelle miniälle, mutta kunnialla sen veti kuitenkin läpi.
Olen tämän ihmisen kanssa nyt kohta viisitoista vuotta kulkenut yhtä matkaa. Se ei ole aina ollut pelkkää juhlaa päivästä toiseen. Mukaan on mahtunut kriisejä niin parisuhteenkin suunnalta kuin ulkopuolisten tekijöidenkin vuoksi. Yhdessä olemme niistä kuitenkin päässeet ylitse, ja yhteinen tahtotila on edelleenkin jatkaa eteenpäin. Tiedän oikein hyvin, että kummassakin meissä on omat ongelmamme, jotka vaikuttavat myös toisiimme. Mutta kun on päättänyt rakastaa jotakuta, niin sillä mennään.
Ja jos tuo vaimoni on päättänyt minuakin rakastaa (mikä ei aina varmasti ole helppoa), niin se rakkaus mitä hän on kahta lastamme kohtaan osoittanut, on jotain hyvin ainutlaatuista. Kun aiemmin kirjoitin, että äidin rakkaus lastaan kohtaan alkaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ennen syntymää, niin se pätee oikein hyvin myös tähän ihmiseen. Koettelemuksiakin noilta ajoilta on ihan riittämiin, etenkin toista lastamme odottaessa, ja kaikkensa tuo äiti teki, että lapsella olisi kaikki hyvin. Mutta etenkin se hoiva ja huolenpito, joita nuo pienet ihmiset ovat mahan ulkopuolisen elämänsä ensimmäisinä aikoina tältä äidiltä saaneet, ovat varmasti parasta, mitä voi saada. Lapsi ja sen hyvinvointi on joka kohdassa asetettu etusijalle, ja se on minusta oikein.
Nyt lapset ovat jo vähän isompia, mutta toki tarvitsevat rakkautta vanhemmiltaan yhä edelleen. Koen hyvin vahvasti, että sitä vaimoltanikin edelleen heille riittää, vaikka hän itse saattaakin kokea riittämättömyyden tunteita aika-ajoin. Mutta ainakaan hän ei lähde kapakkaan ja jätä lapsia yksin kotiin, ja se on minun kirjoissani jo melko iso plussa. Vakavasti ottaen, minusta hän yhä edelleen rakastaa lapsiamme yli kaiken, ja se myöskin teoissa näkyy. Vaikea sitä on sanoiksi pukea, kun se pitää oikeasti kokea.
Tälle äidille kuuluu myös kiitokseni siitä, että olen jonkinlaiseksi isäksi saanut itsekin kasvaa, vaikkei mallia lapsuudesta juuri olekaan. Hän saattoi maailmaan ne kaksi ihanaa tyyppiä, joita olemme saaneet jo vuosia yhdessä kasvattaa. Kaikki on ollut niin luonnollista ja hienoa, eikä lopulta edes niin vaikeaa. Tuo äiti on luottanut minun kykyihin ja taitoihin alusta asti, eikä ole haalinut kaikkea vastuuta lapsista yksin itselleen.
Rakastan sinua, H.